Tätä kirjaa tulee nyt siteerattua useampaan kertaan, mutta ei voi mitään, on niin hyvä. Tällä kertaa otan otteen luvusta
eliniän pidentäminen ja elämän tarkoitus. Nauttikaa.
"9.1 Kuolemattomuus ja vanheneminen
Ihmiselämä alkaa, näkemyksestä riippuen, hedelmöittymisestä, raskauden aikana tai syntymässä. Ja se loppuu joka tapauksessa kuolemaan. Yritykset pidentää elämää ovat aina myös yrityksiä lykätä kuolemaa, vaikka niillä voi olla myös muita yksilöiden tai ryhmien terveyteen ja onnellisuuteen liittyviä päämääriä. On käsitteellinen totuus, että jos kuolema voitaisiin voittaa, voisimme elää ikuisesti.
Ihmisten kuolevaisuudella on kolme aiheuttajaa: vamma, tauti ja vanheneminen. Vammojen ja tautien ehkäiseminen ja hoito ovat ikiaikaisia tapoja lykätä kuolemaa ja lisätä elämänlaatua, ja niin kauan kuin olemme biologisesti haavoittuvia, näitä tullaan tarvitsemaan elämän jatkamisessa. Mutta suurin haaste eliniän huomattavalle pidentämiselle on vanheneminen. Mikäli ihmisillä biologisina olentoina on jonkinlainen "käytettävä ennen"- päiväys, vaikkapa vähän toistasataa vuotta syntymästä, emme voi tehdä muuta kuin välttää onnettomuuksia ja sairauksia ja elää niin hyvin kuin osaamme kunnes aikamme tikittää loppuun. Pitääkö tämä paikkansa vai voidaanko vanheneminen pysäyttää tai jopa kumota?
Useimmat organismit, mutta eivät välttämättä kaikki, ovat kuolevaisia. Bakteerikannat näyttäisivät olevan immuuneja ainakin nopealle vanhenemiselle; hydrat ja korallit eivät ilmeisesti vanhene lainkaan; meduusa turritopsis nutricula voi heilahdella edestakaisin lajin polyyppivaiheen ja aikuisuuden välillä; ja vanhimman vihnemännyn iäksi on arvioitu yli 4800 vuotta. Ihmisten osaan kuuluu kuitenkin yksisuuntainen vanheneminen ja sen päätteeksi kuolema, kuten enemmistöllä muistakin elävistä olioista. Selitykseksi tälle ilmiölle on ehdotettu muiden muassa sitä, että monimutkaiset järjestelmät on vain tuomittu pettämään ennemmin tai myöhemmin, että kemiallisten vahinkojen kasaantuminen tukkii ennen pitkää elimistön tai että jokin perimässämme tekee meidät alttiiksi biologiselle rappeutumiselle ja hajoamiselle, pidämme sitten kuinka tahansa hyvää huolta kunnostamme ja terveydestämme.
Yksi selitys elävien yksilöiden kuolevaisuudelle perustuu evoluutiobiologiaan. Organismien ja lajien on sopeuduttava ympäristöönsä pysyäkseen hengissä, ja sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin maapallolla edellyttää elinvoimaisuutta ja monimuotoisuutta. Sisäsiittoisuus lajin puitteissa lisää geneettistä samanlaisuutta sekä vähentää erilaisuutta ja voi siksi pitkällä aikavälillä muodostaa uhan lajin monimuotoisuudelle ja eloonjäännille. Kuolevaisuus voidaan nähdä ratkaisuna ongelmaan: kun yksilöt kuolevat lisäännyttyään, ne tekevät tilaa uusille sukupolville.
Erityyppiset lajit ovat saavuttaneet kuolevaisuuden eri tavoin. Pienille eläimille ja saaliseläimille riittää usein "ulkoinen kuolevuus" - muut eläimet ja ympäristö pitävät huolta sukupolvien vaihtuvuudesta. Suuremmat eläimet ja saalistajat eläisivät monesti pidempään ilman "sisäistä kuolevaisuutta", jota saavat aikaan esimerkiksi tappavat mutaatiot elimistössä. Tämä voisi olla syy siihen, että ihmiskunta - suhteellisen isokokoinen, sosiaalinen ja älykäs saalistajalaji - tarvitsee syöpää ja ikääntymiseen liittyviä sairauksia välttääkseen liiallisen ja kollektiivisesti kohtalokkaan pitkäikäisyyden.
Syöpään kuoleminen ei silti saa tapahtua ennen kuin yksilö on ehtinyt siirtää perimänsä uudelle sukupolvelle. Tässä tulevat kuvaan ainakin yhden ehdotuksen mukaan telomeerit ja niiden asteittainen lyheneminen. Aina, kun solu jakautuu, osa kopioidusta geneettisestä informaatiosta DNA-ketjun lopussa jää pois. Jos tämä informaatio on tärkeää, epätäydellinen kopiointi johtaa mutaatioihin, jotka voivat vaarantaa organismin elinvoiman. Telomeerit näyttävät auttavan tässä prosessissa. Ne ovat geneettisesti merkityksettömiä toistosarjoja lineaaristen kromosomien DNA-ketjujen lopuissa. Kun hukatut palat kuuluvat näihin sarjoihin, olennainen DNA pysyy ennallaan eikä organismille aiheudu riskejä. Mutta telomeerit lyhenevät iän myötä. Siinä vaiheessa, kun ne eivät enää suojele jakautuvia soluja, seurauksena voi olla hengenvaarallisia mutaatioita ja solutoiminnan vikoja. Evoluution kannalta katsottuna elävä yksilö on tehnyt tehtävänsä ja sen on kuoltava tehdäkseen tilaa jälkikasvulleen.
Yleisemmän antagonistisen pleiotropian ajatuksen mukaan biologiset mekanismit voivat toimia muinkin tavoin suosiakseen nuoruutta ja aikuisuutta vanhuuden kustannuksella. Yksi ja sama geeni voi palvella erilaisia tarkoitusperiä elämän eri vaiheissa. On esimerkiksi hyvä saada kalsiumia varastoitumaan luustoon jo varhaisella iällä, joten geeni joka ohjaa elimistön tekemään näin on epäilyksettä hyödyllinen. Mutta sama geeni voi myöhemmällä iällä ohjata elimistön keräämään kalsiumia verisuoniin, ja tämä taas on vaarallista. Evoluution näkökulmasta tällainen yhdistelmä näyttää elinvoimaisemmalta kuin päinvastainen järjestely, jossa geeni aiheuttaisi vakavia sairauksia lapsena tai kohentaisi elämän laatua sen loppupuolella.
Edellä kuvattuun on lisättävä varoituksen ja selityksen sana. Evoluutioon ja biologiaan liittyviä asioita on vaikea luonnehtia ilman tahattomia viittauksia toimijuuteen luonnossa: vanheneminen tappaa, telomeerit suojelevat geneettistä informaatiota ja polyypit hyppivät edestakaisin aikuisuuden ja lapsuuden välillä. Kaikki tämä on tietenkin ymmärrettävä kuvaannollisesti ja olettamatta mitään harkittua ja tarkoituksellista toimintaa luonnon olioilta ja ilmiöiltä. On myös muistettava, että kuolevaisuuden ja vanhenemisen luonnetta ei ainakaan vielä ymmärretä kovin hyvin. Vaikka uutta tietoa kertyy jatkuvasti, kukaan ei tiedä, miksi kuolemme eikä onko se aidosti väistämätöntä. Edellä sanottua onkin parasta pitää kokoelmana mahdollisia tarinoita kuolevaisuuden ja vanhenemisen rooleista luonnonhistoriassa. Oman tarkasteluni kannalta näiden tarinoiden tehtävä on luoda taustaa eettisille näkemyksille."
Lähde: Matti Häyry 2012; Ihminen 2.0 geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kusymykset. Ote luvusta 9. Eliniän pidentäminen ja elämän tarkoitus.
