keskiviikko 29. elokuuta 2018

Valon pilkahduksia ja aallonpohjia

Luin kirjan; Valkea voima. Huumeäidin tarina. 2011. Kirjan on kirjoittanut Karin Mäkelä. Tämä herätti hyvin monenlaisia tuntemuksia. Välillä mietin miksi oikeastaan luen koko kirjaa.

Karin Mäkelä oli jäänyt huumekoukkuun kerta kokeilulla. Tunne oli ollut hyvä ja huono yhtäaikaa. Se koukutti ja eikä paluuta ollut. Kokeiluun sysäsi kaverit ja koukkuun jäämisessä auttoi se, että huume turrutti tunteita, teki elämisestä siedettävää. Tästä kirjasta luin ensimmäistä kertaa miltä huumeen ottaminen oli tuntunut. Ja olen edelleen järkyttynyt kuinka voimakasta ainetta se on. Senpä takia mieltäni kuohutti se, ettei Mäkelä voinut jättää huumeita edes saatuaan lapsia.

Jäin myös miettimään yhteiskunnan tapaa hoitaa asioita. Olemmeko liian jähmeitä kaikessa byrokratiassa?  Mäkelän lapset otettiin huostaan hyvin rajulla tavalla, lisäksi vanhempien tukeminen päihteettömään elämään oli olematonta. Tässä kohtaa olin jo häpeissäni terveydenhuoltoalan ihmisenä, mutta täytyy tietenkin muistaa, että tässä on yhden ihmisen kokemus asioista. Joku toinen on voinut kokea samankaltaisia asioita aivan toisin. En halua mitenkään vähätellä Mäkelän kokemaan. Lasten huostaanotto tavalla tai toisella jättää varmasti arven melko monen äidin sisimpään ja tämä kirja on hänen kokemuksensa asioista. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän ei kuitenkaan antanut periksi. Hän taiteili huumeiden ja huumeettoman äitiyden välillä pitkän aikaa. Piti yhteyttä lapsiinsa, vaikka sitä ei suositeltu, ei antanut periksi. Mäkelä on minusta kaikesta huolimatta taistelija luonne. 

Kirja on karua luettavaa, täynnä valon pilkahduksia ja aallonpohjia. Loppuun vielä teksti kirjan takaa.

”Nuori pariskunta varaa raskausuutisesta ilahtuneena ajan neuvolaan. Sydänäänet ovat vahvat, mutta yhtäkkiä lääkäri ehdottaa aborttia.  Syy on selvä: tulevat vanhemmat ovat huumeriippuvaisia. Tyrmistynyt pari ei suostu ehdotukseen-he päättävät unohtaa huumeet ja pitää lapsen. Hyvä päätös ei pidä kauan.
Karin Mäkelän omakohtainen kokemus huumeista ja äitiydestä alkaa raskausuutisesta ja päättyy 16 vuotta myöhemmin esikoisen itsemurhaan. Mäkelä kuvaa kipeää tekevän avoimesti huumeriippuvuuttaan ja suhdetta kolmeen huostaanotettuun lapseensa. Mitä tehdä, kun riippuvuus pakottaa äidin piikittämään? Miten pitää yhteyttä lapsiin näyttämättä heille huonoa esimerkkiä? Kuinka voittaa lasten luottamus takaisin tyhjien lupausten jälkeen.
Kaunistelematon kertomus kuvaa tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan nurjaa puolta ja avaa lukijalle huumeita käyttävän äidin nurinkurisen ajatusmaailman-narkomaanin on helppo uskotella itselleen, että lapset eivät kärsi äidin huumeriippuvuudesta.”