Luukku 24

Herään. Joku on huoneessa kanssani. Aistin Uuden tuoksun. Hän on ihan vuoteeni vieressä. Kuulen kahinaa ja kuulen, kuinka Uusi siirtyy sivummalle. Kuulen kuinka hän vetää töpselin seinästä. Haluaisin huutaa ja kieltää häntä, mutta en tietenkään voi. Kohta minua ei enää ole.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 23

-Kiitos, ääni sanoo, ja hetken kuluttua hän on taas pois.

Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisin vielä toivoa ja taistella? Kummallista, ettei ajatus ole käynyt aiemmin mielessäni. Mitä sillä on väliä, vaikka kuinka pettyisin? Eihän kuntoni voisi enää huonommaksi mennä. Jos se menisi, niin olisin kuollut. Ja sitähän minä olen tässä koko ajan toitottanut ja toivonut. Vai olenko? Jospa asia onkin päinvastoin. En haluakaan kuolla.

Ajatus on tyrmäävä. Tunnen sisälläni outoa ja uutta voimaa. Nukahdan tietoiseen ajatukseen siitä, että Jumala tulee pian ja pelastaa minut.

Jos jumala on olemassa, niin...

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 22

Odotan Uutta kuin kuuta nousevaa. Kiinnostukseni häntä kohtaan ihmetyttää itseänikin. Hänessä täytyy olla jotain minuun vetoavaa. En tiedä mitä se on, mutta ainakin se toimii. Minussa tuntuu olevan virtaa enemmän kuin pitkään aikaan ja laturina toimii nimenomaan Uusi. Miten tuttavuus, jonka olen tavannut vasta pari kertaa, on jo niin sisällä minussa.

Nyt vuorossa olevien hoitajien jutuista selviää, että vuoronvaihto olisi kohta käsillä. Minua kihelmöi. Odottaminen ei ole vahvimpia puoliani, mutta minulla on siitä niin paljon kokemusta, ettei se minua haittaa. Ajankuluksi lasken nyt lampaita. Vaihtelun ja piristyksen vuoksi ajattelen joka kymmenennen mustaksi.

-Hei, Jouko.

Säpsähdän. Miten olinkaan päästänyt Uuden yllättämään itseni niin totaalisesti? Suorastaan housut nilkoissa.

-Hei, Uusi, mieleni kiljuu takaisin.

Ääntä vain ei kuulu. Eipä tietenkään. 

-Yllätinkö sinut? Toivottavasti et säikähtänyt.

-Enhän toki, vastaan.

-No hyvä. Joko olet päättänyt kumpaa haluat? Elää vai kuolla?

Voi pyhä Sylvi. Tajusiko se mitä ajattelin? Ja miksi se tuollaisia kyselee? Johan minä eilen tein sen selväksi. Onko tämä sellainen entisen työkaverini mainitsema hallusinaatio? Vai olenko minä vain yksinkertaisesti tulossa hulluksi? Kysymyksiä tulvii taas enemmän kuin vastauksia.

Viileä käsi tulee ja sivelee otsaani. Se tuntuu mielettömän hyvältä. Haluan epätoivoisesti avata silmäni ja katsoa häntä. Haluan koskea häneen. En ole koskaan ennen tuntenut tällaista tunnetta. Se suorastaan huumaa. Minä miltei tunnen taas vereni suonissani ja miltei tunnen sen virtaavan. Eikö olisikaan vielä liian myöhäistä? 

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 21

Mieleeni juolahtavat suosikkibändini Sir Elwoodin hiljaiset värit-yhtyeen Hämärän taa-nimisen kappaleen sanat.

”Oi Jumalani, miksi niin levottoman teit?

Miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan?

Annoit kynän, annoit käden, annoit tyhjän paperin,

Joka sokealta vaatii sanojaan.

Ja kun sä olet liian ylpee, etkä osaa luovuttaa,

Sun täytyy loppuun asti aina yrittää.

Ehkä jonain yönä vielä kaiken selvemmin sä näät,

Kunhan silmäsi tottuu vain, tähän hämärään.”

Karmean hienosti kirjoitettu. Ja kuinka lähellä se kulkeekaan omaa kohtaloani.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 20

Seuraavana päivänä tuntui, että helvetti repeää. Yhdessä pelmauksessa huone on täynnä ihmisiä, jotka tekevät minulle ja laitteille kokeita ja testejä. Sen verran saan selville, että hoitajat ovat kuin ovatkin kirjanneet raporttiinsa sen, että Uusi on ehkä nähnyt jalkani liikahtavan. Siihen kun lisätään se seikka, että hän on käynyt huoneessani puoli kahdentoista aikaan, niin hässäkkä on valmis. Sitä en tiedä, onko hän raportoinut sen, mitä hän minulta kysyi.

Yritän olla toiveikas. Ainakin pari minuuttia minä yritän. Mutta kun kaikesta tohinasta ja töpinästä päästään, homma ikään kuin lopahtaa. En tunne edelleenkään yhtään mitään. En uskaltaudu enää isommin viritellä toivoa, koska pettymyksistä on aina vaan vaikeampi toipua. Enkä halua kokea enää yhtään pettymystä. On sittenkin parempi vain olla möllöttää. Silti jonnekin mieleni perukoille jää hatara tunne jostain, jota en osaa vielä edes mieltää. En puhuisi toivosta, vaan jostain toisenlaisesta tunteesta. Tiedän kuitenkin, että tunne liittyy vahvasti kysymykseen elämästä ja kuolemasta.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 19

Jokin täyti olla pahasti vialla, kun tällainen ikuisuusvihannes vääntää vitsiä. Eihän tässä tosiaankaan ole mitään naurettavaa. Ehkä aikaa on liikaa ja järkeviä ajatuksia liian vähän. Ja ehkäpä joskus vain tekee mieli hupsutella. Kesken hupsuttelun Lekuri tulee huoneeseen ja juttelee jonnin joutavia kandeille, jotka luultavasti vakavina kuuntelevat luentoa. Itseäni se ei jaksa enää kiinnostaa. Kuuluu paperien rahinaa, kun Lekuri selailee edellistä vuorokautta elämästäni.

-Kummallista, kuulen hänen kohta sanovan.

-Mikä? Kysyy hoitaja, jonka tunnistan Hiipijäksi.

-Tämä sykekäyrä näyttää viime yönä jotain tapahtuneeksi.

-Eihän se voi olla mahdollista, vai voiko?

-Vaikea sanoa. Mutta ainakaan minun aikanani näissä käyrissä ei ole tapahtunut koskaan mitään. Sydän on toiminut kuin metronomi.

-Voisiko se olla unen aiheuttama?

-Ehkä, mutta miksi vasta nyt? Kummallista.

-Minä kysyn asiaa yövuorolta. Mihin aikaan siinä on niitä tapahtumia?

-Puoli kahdeltatoista.

Kierros on ohi. Minä olen ihmeissäni. Voisiko olla mahdollista, että reagoin eilen illalla siihen Uuden käyntiin? Jos näin on, niin jokin on todellakin muuttunut. Minusta vain kaikki tuntuu ihan samalta. Loppupäivä ja yökin menevät rauhallisemmin. Kukaan ei tullut häiritsemään. Odotin kyllä Uutta. Hän ei tullut, mutta jatkoin silti harjoittelua.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 18

Kun ihmiseltä riistetään suunnilleen kaikki muu kuin henki, se on kammottavaa. Fyysisesti minä olen hyödytön lihakasa sairaalan sängyssä. Henkisesti olen liikaa itselleni. On täysin väärin, että muutkin joutuvat kärsimään minun vuokseni. Olisi paljon hyväksyttävämpää kärsiä itse kaikki nämä kärsiykset. Ja jos sattuisin tästä vielä jonkin ihmeen seurauksena selviämään, ensi töikseni tekisin sellaisen paperin, jossa vaatisin itseni suljettavaksi pois päältä, jos näin vielä kävisi. Niin, ja sitä Toyotan romua en ostaisi.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 17

Seuraavana päivänä aikani kuluksi lasken näkemättömiä pisteitä katossa. Pääsin kahteentuhanteenkolmeensataankahdeksaankymmeneenneljään, ennen kuin menen laskuissani sekaisin. Aika kuluu silti hitaasti. Kannattaisiko siirtyä takaisin lampaisiin? Olisi ainakin mahdollisuus nukahtaa.

Olen oppinut maatessani jonkinsorttisen rytmin, jota hoitajat noudattivat. Kuukaudet, viikot ja useimmiten päivätkin olivat yleensä sekaisin tai hukassa, mutta joskus pääsin niistä hoitajien juttujen perusteella selville. Päivärytmi on helpoin pitää hanskassa. Ainakin luulen sitä päivärytmiksi.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 16

En tiennyt ajankulusta mitään. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, etten ollut huoneessa yksin. Tuoksu kertoi Uuden olevan huoneessa. Kohta korvani erottivatkin pienen kahinan vierestä. Se osa minusta, joka vielä tajusi jotain, on taas täysin hereillä. Yritän taas heilutella jalkojani. Keskitän kaikki ajatukseni jalkoihini ja jään sitten odottamaan. Ei mitään. Uudestaan. Vierestäni ei kuulunut mitään. Tiesin hänen katselevan minua. Sen vain jotenkin aisti.

-Haluatko sinä kuolla? Kuului hiljainen ääni ihan vierestä.

Samalla tuli käsi, joka kosketti minua otsaan. Minua miltei huimasi. Miten voisin vastata hänelle myöntävästi? Käsi meni pois. Samoin hän. Miksi Jumala teki juuri minusta vihannessalaatin?

Jos jumala on olemassa, niin milloin?

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 15

Niin. Sitä minäkin haluan kysyä. Eikö minulla ainakin pitäisi olla oikeus siihen? Tiedän kyllä vastauksen, mutta haluan kuulla sen muiltakin. Hieman minua häiritsee tytön käyttämä ”se”. Ennen vanhaan sitä käytettiin puhuttaessa eläimistä. Kai se käytäntö on jo muuttunut, mutta siltikin. Sanoisi vaikka ”Jouko” tai ”hän”. Ei olisi niin pirun kliinisen kuuloista.

-Omaiset eivät anna lupaa irrottaa johtoja. Jos minulta kysyttäisiin, niin heti vain piuhat irti. Mitä ihanaa tässä on? Pehmeäkätinen jutteli.

-Mä oon just samaa mieltä. Turha näitä on pitkittää. Tulee vain kaikille osapuolille kalliiksi.

Tässä on tyttö minun makuuni. Ajattelee järjellä eikä tunteella. Tietysti minulla on oma Mansikki ojassa.

-Onko sinulla koskaan käyny mielessä auttaa sitä? Uusi kysyi.

Kysymyksestä aisti hienoista jännitystä. Se kuulosti viattomalta, mutta jotenkin siinä kuulsi myös muutakin. Jos olisin voinut valpastua, olisin sen tehnyt. Oliko tässä vapahtajani? Pieni toivon kipinä heräsi taas eloon. Aika sairasta, koska minähän halusin kuolla. On vähän aikaa hiljaista.

-Kaikkeahan sitä tulee tässä hommassa mietittyä. En kuitenkaan ihan noin pitkälle ole ajatellut.

Seuraa taas hiljaisuus. Yritän saada yhteyttä tähän uuteen tuttavuuteen. Mielessäni yritän hypnotisoida hänet samalle aaltopituudella itseni kanssa. Ja samalla yritän itse tehdä oikeasti jotain. Se on piristävää. Saan siitä miettimisen materiaalia kuukausiksi. Seurasi järkytys.

-Hei, näitkö? Sen jalka liikahti, Uusi sanoi kiihtyneellä äänellä. 

-Älä höpötä. Ei se voi liikkua, Pehmeäkätinen epäili.

-Ihan varmasti se liikkui. Vasen jalka.

-Minä en huomannut mitään.

Äänet siirtyivät kauemmas ja kohta tuli hiljaista. Naiset olivat menneet. Ajattelen kiihkeästi, oliko se totta. Oliko jalkani tosiaan liikahtanut? Miksi minä itse en sellaista tuntenut ja huomannut? Samalla tunnen suunnatonta katkeruutta. Miksi en voinut nähdä? Jos saisin tilaisuuden katsoa uutta hoitajaa silmiin, pystyisin varmasti sanomaan hänelle: ” Tee se.” Ja jostain syystä minä tiesin, että hän tekisi sen.

Kohta vaivun tuttuun tilaan, jossa en nukkunut, mutta en valvonutkaan. Olen ristinyt sen mielikuvituksellisesti Joukon koomaksi.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 14

-Tässä sängyssä köllöttelee meidän pitkäaikaisasukkaamme Jouko Suomela. 34-vuotias ja ollut samassa tilassa kohta kaksi vuotta. Meillä hän on ollut hieman yli puoli vuotta, Pehmeäkätinen selitti.

-Mitä hänelle on tapahtunut? Uusi kysyi sängyn toiselta puolelta.

Maistelen ääntä hetken. Siinä aisti ensimmäisenä nuoruuden. Kuvittelen hiusten väriksi ruskean. Silmät voisivat olla eksoottisen vihreät. Pituutta nuorella naisella on 165 senttiä ja paino kohdallaan.

-Hän jäi auton alle. Päähän tuli pahoja vammoja. Lisäksi halvaus kaulasta alaspäin. Kaikkea mitä päässä tapahtui, ei edes tiedetä.

-Tajuaako se mitään?

-Sitäkään ei tiedä kukaan. Lääkärit ovat ihmeissään, koska häne pitäisi olla kuollut.

-Miksi se sitten ei ole?

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 13

Vanhempani käyvät harvemmin. He asuvat toisella paikkakunnalla monen sadan kilometrin päässä. Ei ole helppoa heillekään katsella ainoaa lastaan, joka ei voi tehdä muuta kuin maata, odottaa ja toivoa kuolemaa. He eivät ajatuksistani tiedä. Kai heilläkin oli toivoa joskus alkuaikoina, mutta se on kuollut kauan sitten. Vahinko vain, että minä en ole, niin minä sen tulkitsen. Heidänkin vuokseen toivon pääseväni pois. 

Vaikka aina sanotaan, että elämässä pahinta on oman lapsensa menettäminen, tuntuu se pahalta toisinkin päin, koska olenhan minä menettämässä heidät. He vain jäisivät tänne, kun minun aikani joskus koittaisi. Mutta sitä ennen minunkin olisi kärsittävä tämä oma helvettini loppuun. Eli elettävä. Eikä siinä ole mitään kunniakasta tai ihmistä henkisesti kasvattavaa.Vain hullut ja lääketieteen kanssa touhuavat ihmiset löytävät näistä sellaisia vivahteita.

Kuulen ja haistan hoitajat, jotka tulevat huoneeseen. Toinen on Pehmeäkätinen, mutta toisen tuoksu on uusi. Mielenkiintoni herää. On aina mukava tutustua uusiin ihmisiin. Mistä sen tietää, kuinka mielenkiintoinen uusi ihminen on? Pehmeäkätisestä tiesin jo muutaman faktan, mutta uusi on työstettävä alusta alkaen. Ensi töikseni ristin hänet Uudeksi. Onneksi minulla on rutkasti aikaa.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 12

Tiedän myös sen, että Nuoriäänisellä lääkärillä on suhde Pehmeäkätisen hoitajan kanssa. Molemmat ovat kyllä aviossa tahoillaan, mutta etsivät silti lohtua toisistaan. Se on elämää, sitä samaa, josta minä en pääse osalliseksi. Minulla on oma elämäni tässä sängyssä. Ympyrät on pienet, mutta olen aina ollut vaatimaton.

Yritin kerran tahdonvoimalla pysäyttää koneet, jotka pitävät minua elävien kirjoissa. Epäonnistuin surkeasti. Samoin yritin telepaattisesti siirtää ajatuksiani lääkärin päähän. Ilmeisesti sekin homma epäonnistui, koska edelleen räpistelen täällä. Leenallekin yritin viestittää hätääni, mutta en ihan tosissani. Hän saattaisi vielä luulla, etten rakasta häntä. Haluni päästä pois ei mitenkään liity siihen, ettenkö rakasta häntä. Tai ehkä se liittyykin juuri siihen. Minä rakastan häntä niin paljon, että haluan päästä pois pilaamasta hänen elämäänsä. Ja lasten. Ja vanhempieni. Ja itseni. Onkohan tämä jo liian sekavaa? Olisi varmaan viisainta yksinkertaistaa ajatuksia. Tyhmän ja köyhän ei kannata ajatella liian vaikeita.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

Luukku 11

On nöyryyttävää vain olla. Vieraat kädet vatvovat lihaani pestessään kertynyttä makuujätettä pois. En edes tiedä, missä he ovat menossa. Voin arvailla siitä, kumpi korva on tyynyä vasten. Aluksi hieman hävetti, kun minulla sattuu olemaan pienehkö penis, enkä ole tottunut sitä muille kuin vaimolleni esittelemään. Onneksi siitä ei pahoja kommentteja tullut, eikä asia vaivaa enää.

Mielenkiintoisia juttuja tässä kuulee. Hoitajilla tuntuu olevan kovasti ongelmia elämässään. Tietysti on myös hyviä juttuja ja jopa hauskoja. Eivätkä he tunnu piittaavan siitä, että minä kuulen ne jutut. Enhän kerro niitä eteenpäin, päinvastoin pidän ne visusti sisälläni. Välillä tuntuu, että hoitajat pitävät minua henkilökohtaisena terapeuttinaan, jolle voi kertoa kaiken. Ei siinä mitään, on palkitsevaa olla avuksi, mutta olisi kiva saada siitä palkkaakin.

Kari Hanhisuanto; Sairaala.2012.

Luukku 10

Pari tuntia kuluu taas kuin siivillä ja tulee aika Leenan lähteä. Syytä hänen tämän kertaiseen erilaisuuteensa en saanut selville, ehkä sitten ensi viikolla. Tunnen hänen pehmeät huulensa poskellani ja minua itkettää, niin kuin joka kerta. En voi sille mitään. Toinen puoli minussa toivoo hänen jatkavan elämäänsä ilman minua ja toinen puoli toivoo, ettei hän ikinä poistuisi viereltäni.

-Nähdään taas, hän sanoo ja on poissa.

Huoneeseen jäävät vain minä ja ajatukseni. Kyyneleet, joita ei tullut, kuivuvat sisälleni jääden odottamaan seuraavaa kertaa olla näyttäytymättä. Missä Jumala oli, kun piti suojella lastaan?

Jos Jumala on olemassa, niin miksi?

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 9

Ensimmäisen kuukauden jälkeen lakkasin toivomasta. Vaikka kuinka yritin olla positiivinen ja siirtää osiani ajatusten voimalla, en onnistunut. Kipujen kanssa kamppaillessa luulin todellakin vielä voittavani. Kipujen hellittäessä hellittivät myös viimeisimmät toiveet olla ehjä. Vaikka tällejä päähän tulikin, jokin osa tuolla aivojen sopukoissa taisi säilyä ehjänä, koska kuulen, haistan ja pystyn ajattelemaan. Vahinko vain, että muut eivät sitä tiedä.

Miltähän tuntuisi kuolla? Ei se voi kovin kammottavaa olla. Varmasti se olisi helpompaa kuin tämä kituutus. En minä koskaan mikään työn sankari enkä narkomaani ollut, mutta tämä on kyllä naurettavaa. Toisaalta, juokseeko minulla vielä palkka vai olenko pudonnut päivärahalle? Sehän on iso taloudellinen asia perheelleni. Tietysti täysihoito täällä maksaa, mutta jospa valtio ja kuntakin osallistuvat talkoisiin. Se ainakin tuntuisi kohtuulliselta. Vai olenko siirtynyt eläkkeensaajaksi? Kukaan ei valista minua sellaisilla tiedoilla. Minusta olisi kiva tietää, olenko vielä perheeni elättäjä vai köyhdyttäjä. Ehkä tarkoituksellisesti Leenakaan ei puhu niistä asioista, koska ei halua masentaa minua.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

Luukku 8

Jokin Leenan äänessä saa minut valpastumaan. Se on hieman kireä. Jotain on varmasti tapahtunut. Haluaako hän antaa periksi? Se olisi ihanaa. Jospa hän antaisi samalla myös luvan irroittaa nämä rensselit, jotka pitävät turhaa illuusiota voimassa. Mikä mies se sellainen on, jonka ruoka on ravinneliuosta ja tulee letkussa toiseen päähän ja toisista letkuista ulos. Sairaalassa on koneellinen ilmanvaihto, mutta niin on minullakin, samoin on ruuan ja ulosteiden suhteen. Saisipa vielä ajatuksetkin kytkettyä johonkin koneeseen, niin ja tietysti nämä mielettömät unet. Olisi siinä lanttumaakareilla kuutioimista.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

Luukku 7

Luultavasti hän pelkää kertoa. Siihen ei ole mitään syytä. En minä häntä vihaisi sen vuoksi. Vihaisin itseäni. Olen tällaisena valtava taakka hänelle ja lapsille. Niin kauan kuin hengitän, ei uutta elämää ole. Olisin jo ajat sitten lopettanut hengittämisen, jos se vain olisi mahdollista. Tuo saatanan kone ei vain anna periksi.

-...joten lasten olisi helpompi käydä koulussa sieltä.

Helvetti, minulta jäi pieni pätkä välistä. Oliko kyse muutosta? Ja jos oli niin minne? Eikö rakentamani talo enää kelpaa? Olisi sittenkin pitänyt laittaa ne viimeiset listanpätkät paikoilleen.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 6

Olen iloinen Leenan puolesta. Toivon hänen ja lasteni puolesta miehen olevan kunnollinen. Eihän minun jälkeeni kannattanut mitään tyhjänjoutavaa hampuusia ruveta elättämään.Vielä vuosi sitten olisin ollut mustasukkaisuuden riivaama, mutta sairaaloissa makaamani ajat ovat pehmittäneet minut ajettelemaan muitakin kuin vain itseäni.

Lyön mielessäni vetoa, kuinka kauan Leena pystyy olemaan kertomatta. Olemme aina pyrkineet olemaan rehellisiä toisillemme. Olen jättänyt kertomatta hänelle vain yhden viattoman suudelman jossain pikkujoulussa kauan kauan sitten. Sitä paitsi minä en ollut aloitteentekijä.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Luukku 5

Tänään Leenan tuoksussa on jotain tavanomaisesta poikkeavaa, joka saa mielikuvitukseni liikkeelle. Tuoksussa on jotain vanhaa, mutta myös ripaus uutta. Mikä on saanut hänet vaihtamaan tuoksuaan? Kyllähän naiset tekevät niin tämän tästä, mutta tunnen kyllä Leenan muutkin tuoksut. Tässä on jotain muutakin.

Onko se mies? Vai onko se vain viattoman kokeilunhalun tulos? Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Eihän ole normaalia olla ilman seksiä tai muutakaan fyysistä kosketusta monta vuotta. Tiedän, että hän koskettelee minua, mutta eihän se ole sama asia, koska en voi koskea häntä takaisin. Haluja kyllä olisi vaikka mihin, mutta mahdollisuudet niiden toteuttamiseen lienevät suhteellisen heikot, vaikka viime viikolla Leena kertoikin minun liikuttaneen ukkovarvastani. Itse en siitä mitään tiedä. Olisiko ollut suonenveto?

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

Luukku 4

Haistan Leenan jo ennen kuin kuulen hänet. Jotenkin hajuaistini on kehittynyt enemmän kuin kuulo. Jatkon kannalta olisi parempi, jos menettäisin kuuloni kokonaan, koska se aiheuttaa vain tuskaa. Kuulen asioita, mutta en pysty niihin vastaamaan. En, vaikka sielu ja järki huutavat kilpaa haluaan osallistua.

Tuliaislauseen hän voisi jo vaihtaa.

-Mitenkäs täällä jaksellaan?

Kuulostaa kerta kerran jälkeen typerämmältä.

Tervehdyksen jälkeen tulee tyhjentävä selvitys viikon tapahtumista. Kuuntelen ne osoittamatta sen kummemmin mielenkiintoa kuin mielenkiinnottomuuttakaan. Oikeastaan minä vihaan näitä torstaita, koska päivä katkaisee hyvin alkaneen viikon olla tekemättä mitään. Sitten tulee hän ja saa minut väkisinkin miettimään asioita, sillä miettimään minä pystyn. Olen jopa hyvä siinä, koska olen miettinyt syntyjä syviä kohta kaksi vuotta.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

Luukku 3

Tänään pitäisi olla torstai ja vaimoni Leena tulee katsomaan minua. Lapsia hän ei enää tänne raahaa, koska se on heille niin traumaattista. Uskon sen, minulla vain on käsittämätön ikävä heitä. Haluaisin tietää, onko Laura edelleen yhtä näsäviisas kuin aina. Ja miten nyt 8-vuotias Veikka pärjää? Vieläkö hän haaveilee poliisin ammatista? Ihmettelen, miten Leena kestää tämän. Jos pystyisin puhumaan, kehottaisin häntä lähtemään täältä viimeisen kerran ja taakseen katsomatta. Eihän jatkuva roikkuminen minussa voinut olla oikeaa elämää. Tajuaisi itse ja jättäisi tulematta. Kyllä minä sen kestäisin ja samalla hän voisi mennessään vetää töpselit irti. Se olisi ilon päivä kaikille.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

Luukku 2

Olen hilkkua vaille 35-vuotias ja olen ollut eri sairaaloissa kohta kaksi vuotta. Nimeni on Jouko, ja olen halvaantunut kaulasta alaspäin. En myöskään pysty puhumaan ja olen jostain lääketieteellisesti tuntemattomasta syystä sokeutunut. Aisteistani toimivat hyvin tai huonosti haju, kuulo ja tietysti tunto, jos joku haluaa koskea päähäni. Muualla tuntoa ei ole. Kaiken tämän jälkeen on helppo todeta, että olen siis aika toivoton tapaus. Siksi en lainkaan ylpeile sillä suoranaisella ihmeellä, että yleensä elän.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

Luukku 1

Jos Jumala on olemassa, niin missä? 

Näen yhä mielessäni auton, joka jyräsi minut alleen. Miltei joka yö se tulee ja tekee sen uudestaan. Yliajon jälkeen ajaja pakenee paikalta. En voinut kertoa poliisille auton rekisterinumeroa, vaikka tiesinkin sen. Se olikin viimeinen näköaistimukseni. Haluaisin yksityiskohtaisesti selostaa tapahtumien kulun, mutta en voi. Siitä asti, kun johtotähti osui otsaani, en ole nähnyt mitään, paitsi tietysti unia. Valitettavasti ne tulevat, vaikka en aina niin haluaisikaan. Toivottavasti lääketiede kehittyy nopeasti ja keksii laitteen tai keinon, jolla pidetään unet poissa. Toisaalta ne samat unet ovat tällaisen sokean mykän vihanneksen ainoat elävät kuvat. Lääketieteellisesti minun pitäisi olla kuollut.

Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012