torstai 13. joulukuuta 2018

Luukku 13

Vanhempani käyvät harvemmin. He asuvat toisella paikkakunnalla monen sadan kilometrin päässä. Ei ole helppoa heillekään katsella ainoaa lastaan, joka ei voi tehdä muuta kuin maata, odottaa ja toivoa kuolemaa. He eivät ajatuksistani tiedä. Kai heilläkin oli toivoa joskus alkuaikoina, mutta se on kuollut kauan sitten. Vahinko vain, että minä en ole, niin minä sen tulkitsen. Heidänkin vuokseen toivon pääseväni pois. 
Vaikka aina sanotaan, että elämässä pahinta on oman lapsensa menettäminen, tuntuu se pahalta toisinkin päin, koska olenhan minä menettämässä heidät. He vain jäisivät tänne, kun minun aikani joskus koittaisi. Mutta sitä ennen minunkin olisi kärsittävä tämä oma helvettini loppuun. Eli elettävä. Eikä siinä ole mitään kunniakasta tai ihmistä henkisesti kasvattavaa.Vain hullut ja lääketieteen kanssa touhuavat ihmiset löytävät näistä sellaisia vivahteita.
Kuulen ja haistan hoitajat, jotka tulevat huoneeseen. Toinen on Pehmeäkätinen, mutta toisen tuoksu on uusi. Mielenkiintoni herää. On aina mukava tutustua uusiin ihmisiin. Mistä sen tietää, kuinka mielenkiintoinen uusi ihminen on? Pehmeäkätisestä tiesin jo muutaman faktan, mutta uusi on työstettävä alusta alkaen. Ensi töikseni ristin hänet Uudeksi. Onneksi minulla on rutkasti aikaa.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti