Niin. Sitä minäkin haluan kysyä. Eikö minulla ainakin pitäisi olla oikeus siihen? Tiedän kyllä vastauksen, mutta haluan kuulla sen muiltakin. Hieman minua häiritsee tytön käyttämä ”se”. Ennen vanhaan sitä käytettiin puhuttaessa eläimistä. Kai se käytäntö on jo muuttunut, mutta siltikin. Sanoisi vaikka ”Jouko” tai ”hän”. Ei olisi niin pirun kliinisen kuuloista.
-Omaiset eivät anna lupaa irrottaa johtoja. Jos minulta kysyttäisiin, niin heti vain piuhat irti. Mitä ihanaa tässä on? Pehmeäkätinen jutteli.
-Mä oon just samaa mieltä. Turha näitä on pitkittää. Tulee vain kaikille osapuolille kalliiksi.
Tässä on tyttö minun makuuni. Ajattelee järjellä eikä tunteella. Tietysti minulla on oma Mansikki ojassa.
-Onko sinulla koskaan käyny mielessä auttaa sitä? Uusi kysyi.
Kysymyksestä aisti hienoista jännitystä. Se kuulosti viattomalta, mutta jotenkin siinä kuulsi myös muutakin. Jos olisin voinut valpastua, olisin sen tehnyt. Oliko tässä vapahtajani? Pieni toivon kipinä heräsi taas eloon. Aika sairasta, koska minähän halusin kuolla. On vähän aikaa hiljaista.
-Kaikkeahan sitä tulee tässä hommassa mietittyä. En kuitenkaan ihan noin pitkälle ole ajatellut.
Seuraa taas hiljaisuus. Yritän saada yhteyttä tähän uuteen tuttavuuteen. Mielessäni yritän hypnotisoida hänet samalle aaltopituudella itseni kanssa. Ja samalla yritän itse tehdä oikeasti jotain. Se on piristävää. Saan siitä miettimisen materiaalia kuukausiksi. Seurasi järkytys.
-Hei, näitkö? Sen jalka liikahti, Uusi sanoi kiihtyneellä äänellä.
-Älä höpötä. Ei se voi liikkua, Pehmeäkätinen epäili.
-Ihan varmasti se liikkui. Vasen jalka.
-Minä en huomannut mitään.
Äänet siirtyivät kauemmas ja kohta tuli hiljaista. Naiset olivat menneet. Ajattelen kiihkeästi, oliko se totta. Oliko jalkani tosiaan liikahtanut? Miksi minä itse en sellaista tuntenut ja huomannut? Samalla tunnen suunnatonta katkeruutta. Miksi en voinut nähdä? Jos saisin tilaisuuden katsoa uutta hoitajaa silmiin, pystyisin varmasti sanomaan hänelle: ” Tee se.” Ja jostain syystä minä tiesin, että hän tekisi sen.
Kohta vaivun tuttuun tilaan, jossa en nukkunut, mutta en valvonutkaan. Olen ristinyt sen mielikuvituksellisesti Joukon koomaksi.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti