Jokin täyti olla pahasti vialla, kun tällainen ikuisuusvihannes vääntää vitsiä. Eihän tässä tosiaankaan ole mitään naurettavaa. Ehkä aikaa on liikaa ja järkeviä ajatuksia liian vähän. Ja ehkäpä joskus vain tekee mieli hupsutella. Kesken hupsuttelun Lekuri tulee huoneeseen ja juttelee jonnin joutavia kandeille, jotka luultavasti vakavina kuuntelevat luentoa. Itseäni se ei jaksa enää kiinnostaa. Kuuluu paperien rahinaa, kun Lekuri selailee edellistä vuorokautta elämästäni.
-Kummallista, kuulen hänen kohta sanovan.
-Mikä? Kysyy hoitaja, jonka tunnistan Hiipijäksi.
-Tämä sykekäyrä näyttää viime yönä jotain tapahtuneeksi.
-Eihän se voi olla mahdollista, vai voiko?
-Vaikea sanoa. Mutta ainakaan minun aikanani näissä käyrissä ei ole tapahtunut koskaan mitään. Sydän on toiminut kuin metronomi.
-Voisiko se olla unen aiheuttama?
-Ehkä, mutta miksi vasta nyt? Kummallista.
-Minä kysyn asiaa yövuorolta. Mihin aikaan siinä on niitä tapahtumia?
-Puoli kahdeltatoista.
Kierros on ohi. Minä olen ihmeissäni. Voisiko olla mahdollista, että reagoin eilen illalla siihen Uuden käyntiin? Jos näin on, niin jokin on todellakin muuttunut. Minusta vain kaikki tuntuu ihan samalta. Loppupäivä ja yökin menevät rauhallisemmin. Kukaan ei tullut häiritsemään. Odotin kyllä Uutta. Hän ei tullut, mutta jatkoin silti harjoittelua.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti