Seuraavana päivänä tuntui, että helvetti repeää. Yhdessä pelmauksessa huone on täynnä ihmisiä, jotka tekevät minulle ja laitteille kokeita ja testejä. Sen verran saan selville, että hoitajat ovat kuin ovatkin kirjanneet raporttiinsa sen, että Uusi on ehkä nähnyt jalkani liikahtavan. Siihen kun lisätään se seikka, että hän on käynyt huoneessani puoli kahdentoista aikaan, niin hässäkkä on valmis. Sitä en tiedä, onko hän raportoinut sen, mitä hän minulta kysyi.
Yritän olla toiveikas. Ainakin pari minuuttia minä yritän. Mutta kun kaikesta tohinasta ja töpinästä päästään, homma ikään kuin lopahtaa. En tunne edelleenkään yhtään mitään. En uskaltaudu enää isommin viritellä toivoa, koska pettymyksistä on aina vaan vaikeampi toipua. Enkä halua kokea enää yhtään pettymystä. On sittenkin parempi vain olla möllöttää. Silti jonnekin mieleni perukoille jää hatara tunne jostain, jota en osaa vielä edes mieltää. En puhuisi toivosta, vaan jostain toisenlaisesta tunteesta. Tiedän kuitenkin, että tunne liittyy vahvasti kysymykseen elämästä ja kuolemasta.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti