Odotan Uutta kuin kuuta nousevaa. Kiinnostukseni häntä kohtaan ihmetyttää itseänikin. Hänessä täytyy olla jotain minuun vetoavaa. En tiedä mitä se on, mutta ainakin se toimii. Minussa tuntuu olevan virtaa enemmän kuin pitkään aikaan ja laturina toimii nimenomaan Uusi. Miten tuttavuus, jonka olen tavannut vasta pari kertaa, on jo niin sisällä minussa.
Nyt vuorossa olevien hoitajien jutuista selviää, että vuoronvaihto olisi kohta käsillä. Minua kihelmöi. Odottaminen ei ole vahvimpia puoliani, mutta minulla on siitä niin paljon kokemusta, ettei se minua haittaa. Ajankuluksi lasken nyt lampaita. Vaihtelun ja piristyksen vuoksi ajattelen joka kymmenennen mustaksi.
-Hei, Jouko.
Säpsähdän. Miten olinkaan päästänyt Uuden yllättämään itseni niin totaalisesti? Suorastaan housut nilkoissa.
-Hei, Uusi, mieleni kiljuu takaisin.
Ääntä vain ei kuulu. Eipä tietenkään.
-Yllätinkö sinut? Toivottavasti et säikähtänyt.
-Enhän toki, vastaan.
-No hyvä. Joko olet päättänyt kumpaa haluat? Elää vai kuolla?
Voi pyhä Sylvi. Tajusiko se mitä ajattelin? Ja miksi se tuollaisia kyselee? Johan minä eilen tein sen selväksi. Onko tämä sellainen entisen työkaverini mainitsema hallusinaatio? Vai olenko minä vain yksinkertaisesti tulossa hulluksi? Kysymyksiä tulvii taas enemmän kuin vastauksia.
Viileä käsi tulee ja sivelee otsaani. Se tuntuu mielettömän hyvältä. Haluan epätoivoisesti avata silmäni ja katsoa häntä. Haluan koskea häneen. En ole koskaan ennen tuntenut tällaista tunnetta. Se suorastaan huumaa. Minä miltei tunnen taas vereni suonissani ja miltei tunnen sen virtaavan. Eikö olisikaan vielä liian myöhäistä?
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti