Veljekset

Reinkarnaatio. Onko sitä ja mikä sinä haluaisit olla?

”Paavo ja Pekka

Paavo ja Pekka lähtivät kotoa heti kun se oli mahdollista. Perjantaina se oli. He juoksivat niin pitkälle että Äitistä ja Iskästä näkyi vain kaksi pientä pistettä. Sitten he pysähtyivät niitylle ja huokasivat syvään.

–Nyt olemme niityllä. Tästä jos jatketaan, päästään maailmalle, Pekka sanoi.

Niityllä käveli lehmä.

–Mikä tuo on? Paavo kysyi.

–Se on se lehmä. Siitä oli satukirjassa kuva, Pekka vastasi.

–Ai. Jatketaan, Paavo sanoi.

Käveltyään kolme tuntia he tulivat maailmaan, keskelle pörinää ja ujellusta. Kerrostaloja nousi korkeuksiin, taivaasta näkyi vain kaksi pilvenriekaletta, kadulla oli aikuisia niin paljon ettei yhdenkään naamaan voinut keskittyä, mistään ei saanut mitään selvää, joka paikassa oli kaikkea.

–Onko tämä se maailma? Paavo kysyi.

–Tämä se on, tästä oli puhetta Isän kanssa kerran. Ja siinä yhdessä kirjassa oli tästä kuva, Pekka vastasi.

–Ai. Eihän täällä kuule omaa ääntään, Paavo sanoi ja väisti isoa rekkaa, jossa luki Isover, paras eriste. Rekan jälkeen tuli juna, sata autoa, mopoja ja lastenvaunut, joissa istui tuntematon lapsi. Se yritti lyödä Paavoa, mutta ei osunut.

–Saako sitä lyödä takaisin? Paavo kysyi.

–Luultavasti ei... hetkinen, yritän muistella... joo, ei saa, Pekka sanoi.

–Ai. Miksi se saa lyödä, mutta minä en? Paavo kysyi.

–Se on maailman lapsi, Pekka selitti.

–Mitä me sitten ollaan, mehän ollaan maailmassa myös? Paavo kysyi.

– Luultavasti nyt tuli vaikea kysymys, Pekka vastasi.

Kun Paavo ja Pekka olivat seisseet keskellä maailmaa neljä tuntia, heille tuli nälkä. Saadakseen ruokaa he menivät töihin.

Pekka meni insinööriksi isoon toimistoon, perusti perheen ja rakensi valkotiilisen talon.

Paavo meni nosturinkuljettajaksi ja näki sieltä koko maailman. Hän näki kuinka Pekka heräsi aamulla, meni autoonsa ja lipui pitkässä ruuhkassa kuin muurahainen.

Kun Paavo ja Pekka olivat olleet töissä kolmekymmentä vuotta, he tapasivat kadunkulmassa.

–Terve Paavo, Pekka sanoi.

–Terve, Paavo vastasi. –Onko sinulla perhettä?

–Luultavasti. Entä sinulla?

–Ei ole, Paavo vastasi. –Onko vielä nälkä?

–Ei. Paljon on tullut syötyä. Sellaistakin mitä ei ollut koskaan kotona.

–Ai. Saatko paljon palkkaa?

–Saan. Mutta en tiedä mitä rahalla tekisin. Minulla on jo ruokaa ja se talo. Saatko sinä paljon palkkaa?

–En. Mutta siellä on niin hyvät näkymät. Näen sieltä sinutkin joka aamu, jos haluan. Aina en halua. Katselen myös lintuja, lähinnä isoja, Paavo vastasi. –Onko sinulla ikäiseksesi hyvä kunto?

–Luultavasti. Entä sinulla?

–Selkä on sökö. Mutta keuhkot, aivot ja etenkin sisäelimet voivat mainiosti. Mennäänkö kahville? Paavo ehdotti.

–Mennään vaan. Minä tarjoan.

–Ei kun minä. Sinulla on niin paljon rahaa, ettei sen menettäminen tunnu sinusta miltään, Paavo sanoi.

–Luultavasti ei.

Pekka ja Paavo menivät kahville. He olivat jo tottuneet maailmaan, joka porisi heidän ympärillään. He joivat kahvia ja söivät viinereitä ihan rauhassa samaan aikaan kun toiset sotivat, menivät naimisiin, erosivat, ostivat kulmasohvia ja vinkkasivat silmää.

Kahvin jälkeen Paavo ja Pekka menivät töihinsä ja olivat siellä koko loppuelämänsä. Paavo laskeutui nosturistaan vähän vaille viisi, Pekka lukitsi toimistonsa oven viisi yli viisi. Kummallakin oli harmaa tukka ja yksi toive.

Pekka halusi lähteä maailmasta lepakkona. Hän oli nähnyt sellaisen kaksi kertaa, ensin television luonto-ohjelmassa ja sitten ladon katossa.

Paavon ainoa toive oli se, että saisi vielä kerran syödä Eromangan lihapiirakkaa torikahvilassa. Hän oli syönyt viisisataa piirakkaa nosturissa, mutta on eri asia nauttia piirakasta maan päällä.

Pekan ja Paavon toiveet toteutuivat.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Pekan sydän pysähtyi, ja hän muuttui lepakoksi. Pekka liiteli pitkin puutarhaa, kaarsi kaupungille ja kävi entisen toimistonsa katolla. Sieltä hän näki koko maailman ja ensimmäistä kertaa elämässään hän saattoi tuumailla: voisin lentää Sotkamoon katsomaan pesäpalloa. Mutta ihan ensin Pekka päätti käydä torilla kahvilla. Pekka lehahti torille ja istuutui valkoiselle muovi tuolille. 

–Mitä lepakolle? Torimyyjä kysyi.

–Pikkukahvi, lepakko vastasi. –Ja maitovara, kiitos.

–Ota piirakan kanssa! Kuului vierestä. Lokki tirritti lepakkoa silmiin.

–Eromangan piirakka! Lokki rääkyi ja näykki omaa piirakkaansa.

–Jos minä en nyt, lepakko sanoi.

–Ota veljes kunniaks! Lokki ehdotti.

–Mitä? Lepakko säikähti.

–Sitä,sitä! Eikös se ole Pekka siinä, lepakon sisällä?! Minä olen Paavo, vaikka olenkin lokki, lokki sanoi.

–Paavo? Pekka katsoi epäuskoisena lokkia.

–Minähän se tässä. Ja sinä olet sitten lepakko?

–Luultavasti, Pekka vastasi. –Mistä sinä minut tunnistit?

–Sinä pyydät aina sen maitovaran, lokki vastasi.

–Ja sinä sitten lokiksi aloit? Lepakko sanoi.

–Kyllä. Katselin koko elämäni sieltä nosturista erilaisia lintuja. Lokki jäi mieleen, ja sellaiseksi pääsin, lokki vastasi.

–Hieno juttu, lepakko sanoi. –Saatiin elää ja kuolla. Ja tavattiinkin vielä. Enempää puhuttavaa ei ollut. Lepakko ja lokki joivat kahvia ja söivät lihapiirakkaa ja nauttivat auringon lämmöstä. Sitten he lehahtivat niin korkealle että maailmasta näkyi vain pieni piste.

–Sinne jäivät pyörimään ja pitämään meteliä, lokki sanoi.

–Niin jäivät. Jouti jäädä maailma, lepakko sanoi.

–Jouti, lokki vastasi.”

Kari Hotakainen; Satukirja. 2004.