”Aamupuoleen myrsky vaimeni. Vilijonkka tuskin huomasi sitä, hän vain istui miettimässä itseään ja onnettomuuksiaan ja huonekalujaan ja aprikoi, miten saisi kaiken taas paikoilleen. Oikeastaan ei ollut tapahtunut muuta kuin että savupiippu oli lentänyt maahan.
Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä hän tiennyt miten menetellä päästäkseen taas oikeille raiteille.
Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma, halusiko hän sen takaisin. Entä sen kaiken, mitä vanha Vilijonkka oli omistanut?
Kaiken mikä oli särkynyt ja nokeutunut ja halkeillut ja kastunut? Ajatella, että pitäisi istua viikkokausia korjaamassa, liimaamassa ja paikkaamassa ja etsimässä hävinneitä palasia...
Pitäisikö hänen pestä ja silittää ja maalata ja olla pahoillaan niistä esineistä, joita ei voinut korjata, ja tietää aina, että kaikki oli joka tapauksessa säröillä ja että ennen oli ollut paljon hienompaa... Voi ei! Ja järjestää sitten koko kurjuus takaisin paikoilleen samoihin synkkiin huoneisiin ja koettaa aina vain kuvitella, että ne olisivat kodikkaita...
-Ei, minä en tee sitä! Vilijonkka huudahti ja nousi jäykille jaloilleen. -Jos yritän saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä... Minä tunnen sen. Silloin pyörremyrskyt tulevat hiipien minun perässäni ja syklonit ja taifuunit...
Hän katsoi ensi kerran hemulin taloa. Se seisoi paikallaan. Kaikki rikkinäinen oli talon sisällä, lojui siellä ja odotti että hän tulisi korjaamaan...
Kukaan oikea Vilijonkka ei ollut ikinä jättänyt kauniita perintöhuonekalujaan ajelehtimaan... -Äiti sanoisi, ettei kukaan saa paeta velvollisuuksiaan, mutisi Vilijonkka. Oli jo aamu.
Itäinen taivaanranta odotti auringon nousua. Hätääntyneitä tuulispäitä kiiti yli meren, ja myrsky oli unohtanut pilvenriekaleita pitkin taivasta. Joitakin heikkoja ukkosen jyrähdyksiä vyöryi ohi.
Sää oli levoton, laineetkaan eivät tienneet mihin tahtoivat. Vilijonkka epäröi.
Ja silloin hän näki vesipatsaan.
Se ei muistuttanut ollenkaan Vilijonkan omaa vesipatsasta, joka oli musta ja kiiltävä. Tämä oli aito. Se oli valoisa. Se oli valkea pilvenpyörre, joka pyöri alaspäin valtavana kierteenä ja muuttui liidunvalkoiseksi siinä, missä vesi kohosi merestä sitä vastaan.
Se ei ulvonut, se ei syöksynyt. Se oli aivan hiljaa ja tuli verkalleen ja hiljaa huojuen rantaa kohti. Nyt se värittyi auringon noustessa ruusunpunaiseksi.
Vesipatsas oli loputtoman korkea, se pyöri äänettömästi ja rajusti itsensä ympäri, se lähestyi lähestymistään...
Vilijonkka ei voinut liikahtaakaan. Hän seisoi aivan hiljaa, aivan hiljaa, puristi posliinista kissanpoikaa ja ajatteli: Voi, minun kaunis ihana onnettomuuteni...
Vesipatsas kulki rannan yli aika läheltä Vilijonkkaa. Valkoinen pyörre liukui majesteettisesti hänen ohitseen, nyt se oli muuttunut hiekkapatsaaksi ja kohotti aivan rauhallisesti hemulin talon katon ilmaan. Vilijonkka näki katon nousevan ja katoavan. Hän näki huonekalujensa tempautuvan pyörteeseen ja katoavan. Siinä menivät suoraan taivaaseen kaikki hänen koriste-esineensä, tarjotinliinat ja valokuvat, teepannumyssyt ja isoäidin kermakannu, silkillä ja hopealla kirjaillut muistolauseet, kaikki, kaikki, ja hän ajatteli hurmaantuneena: Onpa ihanaa! Mitä minä pieni Vilijonkka parka voin mahtaville luonnonvoimille? Mitä tämän jälkeen voi tehdä? Ei mitään! Kaikki on siivottu puhtaaksi ja lakaistu pois!
Patsas vaelsi juhlallisesti sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää.
Vilijonkka henkäisi syvään. -Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. -Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.”
Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti