"Matka elämästä kuoleman esikartanoon on yllättävän lyhyt. Sairaalan ovensuussa istuu tupakalla ihmisiä ankeissa aamutakeissaan. Heidän olemuksensa kantaa kuitenkin tilapäisyyden leimaa. He työntävät edellään tippatelinettä mutta tupakoinnin aktillaan osoittavai tiettyä rehvakkuutta. He ovat elämän transithallissa, polttavat tämän tupakan lähtöä odotellessaan kunnes heidän koneensa kuulutetaan ja he astuvat ulos jos nyt ei aivan terveinä niin kuitenki terveiksi naamioituneina. Helpottuneina he jatkavat elämäänsä, mutta heitä on kuitenkin muistutettu. Kahvilassakin oleilevat potilaat pyristelevät selvästi sairaalan otetta vastaan. He ovat selvinneet omin neuvoin vuodeosastolta ala-aulaan mutta näyttävät hieman häpeileviltä: he ovat täällä, sillä jotakin on mennyt vikaan. Samalla he kerrankin ovat huomion keskipisteenä, kun huolestuneet sukulaiset lepattavat heidän ympärillään. Se selvästi miellyttää heitä. Puheensorina ei ole alistunutta vaan rempseää. Täällä, aulakerroksessa, toivoa ei ole menetetty.
Mutta tarvitsee vain nousta hissiin, kun tämä etäisyysharha murentuu. Sairaalaosastot odottavat panssarilasisen oven takana. Kerrostasanteelta, jossa maailman meno vielä jatkuu virastonkaltaisena, on yksi ainokainen askel hiljaiselle käytävälle. Sitä reunustavat ovet, joiden takana hengitys on lähes kuulumatonta. Täällä ei ole loistavaa laskeutumista sairauteen, ei huoneita, joiden takana uudet huoneet odottaisivat. Kun sisätautiosaston oven aukaisee, on perillä."
Kari Enqvist; Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. 2009. Kuva Pixabay/Cezjaw
