Mullassa

Mullassa, mustan kiven
ja hehkuvien vaahteranlehtien alla
hänen sydämensä löi,
sykähteli
multakerrosten sisällä.
Muut sydämet mullassa,
                      multasydämet
hakkasivat kukin omaa tahtiaan
                         kuin tuhannet herätyskellot,
jotka ruosteisesta unestaan
                      olivat havahtuneet käymään.
Kuuntelin ajatuksiini jähmettyneenä.
Koko hautausmaa vavahteli
                          minussa.

Arto Virtanen; Maiseman hämärä. 1988.

Etsin kunnes löydän sut

Tartuin kirjaan nimeltä Tautitehdas.

Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja. Kirjan ydin ajatus on pohtia miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita vai tekeekö? Kirjan sävy ei ole kärkäs. Kirjassa ei teilata tai moitita ketään. Kirja kertoo tiukkaa faktaa nyky terveydenhuollon käytännöistä. Kirja on yhden ihmisen, Iris Pasternack, tulkintaa tilastoista ja tutkimuksista ja jokaisen on tehtävä omat päätelmänsä asioista.

Minut kirja sai miettimään ylidiagnostiikkaa ja kaikkea tutkimuksiin liittyvää. Ovatko kaikki tutkimukset oikeasti niin tarpeellisia? Otetaanko niitä tottumuksen vuoksi, varmistuksen varmistukseksi? Tutkimusten tekeminen tai tekemättä jättäminen on sitten taas eettinen ongelma. Samoin osallistunko seulontaan vai en?  Mitä jos kuitenkin juuri nyt juuri tämä tutkimus on se joka paljastaa jotain tärkeää? Mitä jos juuri tämä seulonta kerta paljastaa minusta jotain? Nämä ovat pahoja kysymyksiä niin, lääkärille, hoitajalle kuin kenelle vain. Otanko vai jätänkö?

Ennen kuin aloin lukea kirjaa töissä keskustelimme kuvauksista. Totesin itsekin että, hiukan jännittäisi mennä CT-kuvaukseen juurikin sivulöydösten vuoksi. Enemmän jännittäisin varmaan sitä, kuin itse sitä, mitä on tarkoitus kuvata. Huomasin myös tulleeni ylidiagnosoiduksi. Lääkäri käynnillä yhden sanan perusteella lääkäri käynnisti prosessin, johon kuului ultraääntä ja ylimääräisiä lääkäri käyntejä, puheluita. Tajusin jo silloin, että kaikki tuo on turhaa, mutta niin kuin kirjassakin pohditaan, entä jos. Kaikki tutkimukset tehtiin ja lopputulos oli puhdas. Ärsytti kun en viheltänyt peliä poikki heti, mutta jos....

Lopuksi vielä kirjan takakannen teksti. Jospa joku innostuisi tämän myös lukemaan.

Iris Pasternack; Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? 2015.

”Mitä enemmän verikokeita, röntgentutkimuksia ja seulontoja, sen parempaa on terveydenhoito - vai onko? Länsimaiset ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan, joten miksi sairauksia diagnosoidaan entistä enemmän?

Nykyaikaiset tarkat kuvantamislaitteet paljastavat kehostamme enemmän kuin on tarpeen tietää: jokainen muutos ei tarkoita syöpää, ja harmittoman kyhmyn leikkaus voi olla itse kyhmyä vaarallisempi. Monet seulonnat taas aiheuttavat turhaa huolta niistä saatuun hyötyyn nähden. Uusi ilmiö on myös normaalien elämänilmiöiden nimeäminen sairauksiksi. Korkea verenpaine ja kolesteroli huolettavat monia, mutta ovatko ne sairauksia?

Tautitehdas tarkastelee kriittisesti varhaista diagnostiikkaa, sairauksien etsimistä ja normaalien elämänilmiöiden nimeämistä sairauksiksi. Kirja kuvaa runsain esimerkein terveydenhoidon paradoksia: kun ihmiset ovat terveempiä, sairauksia on etsittävä tarkemmin.”

Muutosta ja pelkoa ilmassa

Sote ja kaikki siihen liityvä uutisointi ja muutokset tulevaisuudessa aiheuttavat minulle pelkoa. Enkä sano, että edes niin vähääkään. Oikeastaan sanoisin, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen pelkoa tulevaisuudesta. Sairaanhoitaja lehdessä 2/2018 oli kolumni Pelon poikki Ateenaan; Taina Latvala. Kirjoittaja oli pelännyt muutosta, mutta selvinnyt. Ehkä minäkin selviän?

” Pelon poikki Ateenaan

Hain parikymppisenä vaihto-opiskelijaksi Kreikkaan. Haaveilin, että asuisin puoli vuotta Ateenassa, tutustuisin uusiin ihmisiin, lukisin Platonin dialogeja sypressipuun alla.

Kun sain sähköpostissa hyväksymiskirjeen, vietin heti unettoman yön. Miten saisin hankittua Ateenasta asunnon? Joutuisinko jakamaan kämpän torakoiden kanssa? Kuinka pärjäisin kaupungissa, jossa kaikki olisi kirjoitettu kyrillisin kirjaimin?

Pyöriskelin sängyssä ja hikoilin kauhusta. Lopulta päätin jättää Ateenan väliin.

Olen aina pelännyt muutoksia. Toisinaan ihmettelen vieläkin, että sain 18-vuotiaana ylioppilaana lähdettyä synnyinkaupungistani Lapualta Helsinkiin. Tuo loikkaus suureen maailmaan vaati valtavasti rohkeutta. Aluksi en osannut edes suunnistaa yliopistolta kotiin, vaikka asuntoni sijaitsi kävelymatkan päässä. Kuljin aina metrolla tutun reitin.

 Nykyään Helsinki tuntuu pieneltä  verrattuna vaikkapa Roomaan tai Pariisiin.

Vuosien myötä olen rohkaistunut toteuttamaan joitakin haaveistani. Saan tehdä työtä, jota rakastan, saan kirjoittaa ja elää itseni näköistä elämää. Silti huomaan, että pelko hallitsee elämääni edelleen liikaa.

Viime keväänä näin Lontoossa kirjan, joka kiinnitti huomioni: Susan Jeffersin Feel the Fear and Do It Anyway (2012). Alaotsikossa kerrotaan, että kyseinen klassikko on muuttanut miljoonien elämän.

Minun oli saatava tuo opus omakseni.

Kirjassa todetaan, että kaikkien pelkojen takana on yksi ja sama ajatus: ”En selviä siitä!” Kuulostaa tutulta. 

Jeffers listaa pelkoihin liittyviä totuuksia ja muistuttaa, että pelot eivät lopu niin kauan kuin ihminen kasvaa ja kehittyy. Jostakin tietystä pelosta pääsee eroon vain tekemällä sen mitä pelkää.

Susan Jeffers kannustaakin lukijoitaan ajattelemaan myönteisesti: ”Minä selviän siitä!” Mitä enemmän uskaltautuu omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, sitä enemmän löytää sisältään voimaa ja itsevarmuutta.

Täytyy tunnustaa, että en ole vieläkään matkustanut Ateenaan, edes viikon lomalle. Mutta tiedän, että teen sen vielä joskus-pelosta huolimatta.”

 

 

 

Lukunälkään 7

Vuoden 2017 lähteet rajoittuvat kirjoihin. Hyviä kirjoja kaikki.

• Arto Virtanen; Maiseman Hämärä. 1988.
• Michael Bond; Paddington pää pyörällä. 2001.
• Kimmo Räisänen; Hetkeen ei ollut mitään. 2017.
• Kari Karkola; Kuolema, oikeuslääkäri selvittää. 2011.

Kurkistus oikeuslääkärin työhön

Haluaisin suositella kirjaa: Kuolema, oikeuslääkäri selvittää; Kari Karkola. 2011. Kirjassa kerrotaan oikeuslääkärin työstä hyvin kansantajuisesti. Kirjassa on kivasti tapausselostuksia ja ote on humoristinen, ei kuitenkaan liikaa. Tässä muutamia esimerkkejä kirjasta.

Ensimmäisessä näytteessä alkoholi yllättää minut. En ole koskaan ajatellut, että se säilyy elimistössä näinkin pitkään.

”Alkoholi säilyy varsin hyvin kuoleman jälkeen ruumiissa. Sen pitoisuus laskee parikymmentä prosenttia ruumiin jäähtymisen aikana ja pysyy sitten tasaisena, kunnes pitkälle edennyt mätäneminen sekoittaa tilannetta. Kuolemanjälkeisiä muutoksia saavat aikaan bakteerit, sienet ja hiivat voivat jälleen vähentää tai lisätä alkoholia elimistössä. Jonkin verran on otettava huomioon verinäytteen ottopaikka, sillä mahan tai suolen läheltä otettuun näytteeseen on voinut imeytyä häiritsevä lisäannos. Parin päivän aikana kuoleman jälkeen voi imeytyä alkoholia mahasta lähellä sijaitsevaan sydänvereen. Paras näyte otetaan nivustaipeen verisuonista.”

Patologin ja oikeuslääkärin työn eroavaisuudet ovatkin oikeastaan aika selkeät.

”Patologien päätyö on elävistä ihmisistä otettujen koepalojen ja irtosolunäytteitten perusteella taudinmäärityksen tekeminen muitten alojen lääkäreitten hoitotoimenpiteitten perusteeksi. Tärkein sarka heillä on syöpätaudit. Oikeuslääkärin osaaminen kohdistuu vammoihin, myrkytyksiin, äkillisiin odottamattomiin tautikuolemiin ja erityisesti näiden erilaisiin yhdistelmiin kuolemansyynä. Oikeuslääkäri siis lausunnossaan vastaa poliisin kysymykseen ”mitä on tapahtunut?” Ja patologi  vastaa lääkärin kysymykseen ”mikä tauti?”.”

Itsemurha on mystinen juttu ja tilastollista vääristymääkin on havaittavissa verrattaessa tilannetta maittain.

”Suhtautuminen itsemurhaan vaihtelee suuresti eri kulttuureissa. Meillä itsemurhaan liittyy vieläkin perheen häpeän tunnetta, vaikka viime vuosikymmeninä onkin menty avoimempaan suuntaan. Syyllisyyden tunne siitä, ettei ollut tehnyt voitavaansa omaisen tai läheisen auttamiseksi myös ohjaa ajatusta vastustamaan itsemurha-ajatusta. Uskonnolla ei tässä asiassa Pohjoismaissa ole enää suurta osuutta, kun oman käden kautta kuolleet hyväksytään kirkkomaahan kuten muutkin. Katolinen uskonto pitää itsemurhaa kuolemansyntinä ja siksi itsemurhaluokitusta käytetään katolisessa Etelä-Euroopassa vain silloin, kun sitä ei voida välttää. Mielisairaus on hyväksyttävä tausta ja poistaa synnin. Papilla on tässä määrittelyssä merkittävä osa ja käytännössä hän voi ohjata lääkäriä kuolintodistuksen kirjoittamisessa. Niinpä ei ole kumma, että Välimeren Euroopassa tilastojen mukaan itsemrhien määrä on noin kymmenesosa Pohjois-Euroopan tasosta.”

Ja lopuksi vielä latinaa suomennettuna.

”Lain mukaan lähimmillä omaisilla tai muilla vainajan läheisillä henkilöillä on oikeus saada tieto kuolemansyystä ja kuoleman olosuhteista. Omaiset voivat saada kopion kuolintodistuksesta. Se on usein kuitenkin muodoltaan maallikolle vaikeaselkoinen: diagnoosit on merkitty huonolla latinankielellä kaavamaiseen muotoon ja järjestykseen asetettuina ja suomennettuina tyyliin: Carcinoma prostatae cum metastasibus = metastasoitunut prostatakarsinooma (pitäisi olla etäpesäkkeitä lähettänyt eturauhasen syöpä) tai Thrombosis arteriae mesentericae= mesenteriaaliarterian tromboosi (suolilievevaltimon veritulppatukos). Usein jää ihmettelemään, kenen valistukseksi suomennokset on laadittu.” 

Hyviä kuvia

Luen erittäin harvoin kuvakirjoja (voiko sitä edes lukemiseksi kutsua?), mutta nyt luin/selasin/katselin. Olin erittäin tyytyväinen näkemääni ja haluan sen jakaa teillekin.

Kimmo Räisänen; Hetkeen ei ollut mitään. 2017

”Kimmo Räisäsen kirja Hetkeen ei ollut mitään on syvällinen kirja elämästä. Elämän peruspaikka on koti. Räisänen on kuvannut perheenjäseniään lapsuudenkodissaan vuosien ajan. Ihmisen elämänkaaren vaiheet ovat merkityksellisiä alusta loppuun; perunapellon näkökulmasta voi nähdä koko maailman. Juha Hurmeen oivaltava essee elämästä, ihmisestä, valokuvauksesta ja kaiken loppumattomasta kiertokulusta on sekä kiehtova että uusia näkökulmia avaava teksti. Kirjan sidontatekniikka on taidetta, joka mahdollistaa kuvien avautumisen koko laajuudeltaan.” Johanna Korhonen, kustantaja, Maahenki/Mustataide.

Kirja koostui musta-valkokuvista, värikuvista, henkilökuvista, miljöökuvista, yksityiskohdista. Mitään elämän osa-aluetta ei kaihdettu. Intimiyttä lisäsi se, että he kaikki olivat valokuvaajan perhettä. Itselleni läheiseksi kuvat teki rintamamiestalo-miljöö. Olen itse varttunut rintamamiestalossa. Vaikka tekstiä ei ollutkaan pystyin silti ikään kuin lukemaan tarinaa pelkkien kuvien avulla. Kirjan lopussa oli Juha Hurmeen ja Petri Kuokan esseet, joten ihan ilman tekstiä en jäänyt. Pidin Juha Hurmeen tekstistä. Siinä oli monia oivaltavia näkökulmia ja se sai hymyn kareilemaan. Kirja kestää useamman selailun menettämättä hohtoaan.

Elä kuin viimeistä päivää

Joskus kuoleman kohtaaminen herättää voimakkaita tunteita omaa elämää kohtaan. Se laittaa minut miettimään, kuinka haavoittuvaista elämä onkaan. Kukaan meistä ei voi tietää sitä viimeistä hetkeään. Omat murheet tuntuvat kummasti pieniltä omaisten surun rinnalla. Tilanne on niin tunteikas, että se menee ihonalle.

Tällaisina hetkinä tulee itsekin pohdittua omaa elämäänsä. Elänkö varmasti sellaista elämää, jota haluan? Olenko toteuttanut unelmiani? Pitäisikö alkaa toteuttamaan? Millaisen muiston jätän itsestäni perheelleni ja ystävilleni? Onko jotain mitä voisin tehdä toisin? Mennyttä on vaikea enää muuttaa, mutta tulevaan voi vielä vähän vaikuttaa. Vai kerkeänkö? Tällaisten ajatusten jälkeen tulee pelko. Mitä jos päivieni taival on tässä?

Ei voi antaa tilaa pelolle. On elettävä omaa elämäänsä, niin kuin parhaaksi katsoo. Jos on onnellinen, on kaikki silloin tarpeeksi hyvin. Vai voisiko elää kuin viimeistä päivää?