TAKSI!

"Arkku on vainajan taksi

  Silloin ymmärsin, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat olevansa prosessissa.

  Minäkin jouduin prosessiin.

  Kun omaiseni kuoli, joku oli järjestänyt sellaisen prosessin, jossa vainajaa näytettiin kolme kertaa.   Prosessin käsikirjoitus oli:

  "NÄYTÖT OMAISILLE:

  Ensimmäinen näyttö tuoreeltaan.

  Toinen kylmettyneenä.

  Kolmas muuttuneena (mattimyöhäisille)".

  Pyrin selviämään näytöistä nopeasti ja kangertelematta.

  Sairalasta oli soitettu: "Hän on lähdössä".

  Olin alkanut kiireesti pakata.

  Soitin takaisin vartin päästä.

  "Hän on lähtenyt", minulle kerrottiin.

  Ymmärsin sen tarkoittavan, että hän on "kuollut" ja että hän olisi kovaa vauhtia matkalla arkkuun. Sillä hän kohta huristelisi kuin taksilla näytöstä toiseen.

  "Kuinka kauan pidätte osastolla?" kysyin.

  "Voimme pitää häntä pari kolme tuntia".

  Kumijalka alle! Kuolleet eivät nykyisin odota, hoputin taksiani. Muut omaiset ovat siellä jo, ja minä katson vainajan reippaasti parissa minuutissa, jotta prosessissa päästään eteenpäin. En halua häiritä prosessin normaalia kulkua!

  Parituntisen matkan aikana outo ajatus pyyhkäisi yli pääni: ruumiinvalvojaiset. Jos pyytäisin vainajan sairaalasta kotiin vuorokaudeksi? Polttaisimme kynttilää, valvoisimme hänen ympärillään. Ei, sehän hankaloittaisi prosessia ja olisi varmasti kallistakin, eestaas rahtaaminen.

  Ole asiallinen, toruin itseäni. Näyttö on näyttö ja sillä siisti. Ei hullukaan kuskaa vainajaa enää sairaalasta kotiin! Pidettäisiin mielenvikaisena....perverssinä!

  Ensimmäinen näyttö:

  Hän lepäsi huoneessa, jonka oveen oli kirjoitettu "varasto". Hoitaja oli pannut pienen kukkakimpun hänen rintansa päälle.

  Koska aikaa oli vähän, en voinut käynä läpi vainajan koko elämää enkä myöskään hänen kuolemaansa. Tuijotin kukkia. Älä nyt herrajumala siitä kukkakimpusta liikutu, aika hupenee! Kosketa vainajaa, muistele häntä, veisaa vaikka virsi.

  Katsoin vainajaa ja sitten taas kukkia.

  Veisasin nopeasti "Oi herra luoksein jää" -virrestä ensimmäisen säkeistön.

  Seuraava näyttö oli kahden päivän kuluttua.

 Hurautin hautaustoimiston autolla sairaalan kylmätilaosaston oven eteen. Hautausasuihin pukeutuneet hautaustoimistovirkailijat liu'uttivat tyhjän arkun autosta ulos.

  He panivat vainajan arkkuun ja toivat hänet omaisten huoneeseen.

  Sitten he avasivat arkun ja jäivät seisomaan sen kahden puolen.

  Miten tässä näytössä tuli toimia? Tarkoittiko miesten läsnäolo sitä, että heillä oli kiire? Pitikö minun hyvästellä vainaja mahdollisimman nopeasti ja sitten nyökätä miehille? 

  Tämä näyttö kuului tietenkin hautaustoimiston miesten hallintapiiriin, saivathan he vainajasta leipänsä. Ehkä erityinen vainajahygienia vaati, että asiantuntijat ovat mukana. Rohkenin kuitenkin kysyä: "Voisitteko poistua hetkeksi?"

  Miehet nyökkäsivät ja poistuivat oven taakse.

  Mikähän on näytön normaali pituus, jotta en tuhlaisi liiaksi miesten työaikaa, mietin. Vartti? Viisi minuuttia? Pari minuuttia?

  Kiersin nopeasti arkkua, yritin painaa muistiini vainajan piirteitä. (Hän oli isäni.) Hiusraja menee tuosta, tuossa on luomi, tuossa leikkausarpi. Tuossa silmät, nenä ja suu, jotka näkisin nyt viimeistä kertaa.

  Jotakin täytyisi puhua vainajalle -sielunhan pitäisi olla kuoleman jälkeen lähistöllä- mutta aika hupeni. Asetin kukkakimpun hänen rintansa päälle. (Kukat olivat hänen istuttamiaan.) Katselin vuoroin kukkia, vuoroin vainajaa: aikaa enää minuutti. Huoneessa oli virsikirja, ryntäsin sen kimppuun ja lauloin nopeasti " Oi Herra luoksein jää" -virrestä ensimmäisen säkeistön.

  Pyysin miehet sisään.

  "Haluatteko peittää hänet?" he kysyivät. "Yleensä omaiset peittävät itse".

  Peitin vainajan, ja miehet ruuvasivat arkun kiinni.

  Arkku pantiin ruumisautoon ja lähdimme ajamaan kohti siunauskappelia, jonka kylmätiloihin arkku liu'utettiin.

  Olin kuullut myös kolmannesta näytöstä. Kysyin miehiltä kierrellen: "Voisiko hänet nähdä vielä kerran, jos jollekulle omaisista tulee tarve?"

  Miehet sanoivat, että kyllä se järjestyy. Ennen siunaustilaisuutta on viimeinen mahdollisuus.

  "Siinä on varmasti melko vähän aikaa", sanoin . "Enkä minä varmasti itse tulisi katsomaan, kysyin vain ylipäänsä -on hyvä tietää".

  "Kyllä järjestyy", toinen miehistä vahvisti.

  "Niin että jos tulee tarve", toistin.

  Paluumatkalla hautaustoimistoon poikkesin yllättäen prosessin sovitusta kulusta. Istuin hautaustoimiston auton etupenkille ja sain päähäni, että haluan nostaa vainajan profiilia. Auto ajoi hänen entisen työpaikkansa ohi. Osoitin sitä sormella ja sanoin miehille: "Tuossa hän oli muuten johtajana".

Lähde: Sinikka Nopola; Taivaallinen kassi ja muita esineitä, 2005