Onnen kokemus

"Jokin toive, jonka ei ehkä ole uskonut toteutuvan, on täyttynyt. Ihmisestä tuntuu kuin hän äkkiä kohoaisi irti maasta ja leijailisi muutaman sentin korkeudella maanpinnan yläpuolella. Hän haluaa hypellä ylös ja alas ja kertoa tapahtumasta muille, tuttujen puutteessa vaikka tuntemattomille. Keho rentoutuu ja liikkuminen on vapaata. Onnen valtaama ihminen tuntee itsensä avoimeksi ja haluaa kommunikoida muiden kanssa. Hän on myös tavallista valmiimpi luottamaan muihin.

Tähän tapaan voi kuvata onnen kokemusta. Onnellisuus on motivaation kannalta keskeinen sen vuoksi, että juuri sentapaista olotilaa eliöt pyrkivät jatkuvasti koko elämänsä ajan tavoittelemaan." 

Psykologin esseitä; Kirsi Lagerpetz. 2000. 

 

Aggressiosta

"Aggression 'perimmäiseksi päämääräksi' on usein ajateltu vastustajan tuhoamista. Tämän perusteella aggressio käsitetään kuoleman vietiksi. Suurin osa aggressiosta ei kuitenkaan ole tällaista. Monille eläimille on esimerkiksi ominaista, että ne ärsyyntyvät vieraiden tunkeutumisista läheisyyteensä ja pyrkivät ajamaan nämä tiehensä. Päämäränä ei kuitenkaan ole tunkeutujan tappaminen vaan nimenomaan sen karkottaminen omalta alueelta. Ainoastaan kun syntyy voimakasta kilpailua ja molemmat osapuolet pitävät kiinni omastaan, tilanne kehittyy tappeluksi, ja ainoastaan kun tappelu on erittäin kiivasta, se johtaa toisen osapuolen tuhoutumiseen. Paljon tavallisempaa on, että jompikumpi lähtee tiehensä. Sosiaalisten eläinten konfliktit ovat yleensäkin harmittomia ja loppuvat nopeasti. Niiden 'tarkoitus' on elintilan varmistaminen tai muiden ristiriitojen ratkaiseminen, ei tappaminen. Evoluution kannalta katsottuna aggressiomotiivia ei ole syytä pitää 'pohjimmiltaan' tuhoamiseen tähtäävänä. Sellainen motiivi kaventaisi lajin geneettistä variaatiota ja olisi lajin säilymisen kannalta epätarkoituksenmukainen.

Myöskään ihmisillä suurin osa aggressiosta ei lainkaan tähtää tappamiseen eikä edes toisen vakavaan vahingoittamiseen -edes 'pohjimmiltaan'. Hyvä esimerkki ovat riidat ja väittelyt. Osallistuessaan väittelyyn ihmiset haluavat hyökätä ja ovat useimmiten aggressiotilassa. Kuitenkaan he eivät suinkaan toivo vastustajansa kuolemaa vaan päinvastoin ymmärtämystä ja oikeutusta omalle näkökannalleen. Itse asiassa toisen kuolema, jos sellainen sattuisi, pilaisi tehokkaan väittelyn täydellisesti. Väittelyä käyvät usein ihmiset jotka ovat hyviä ystäviä keskenään ja aikovat pysyäkin ystävinä. Suuttuminen ristiriitatilanteessa ei ole samaa kuin tuhoavuus." 

Psykologin esseitä; Kirsi Lagerpetz. 2000. 

 

Ikuisesti jatkuva elämä

"Kuolemattomina emme oikeastaan edes olisi elämämme subjekteja. Mikään hanke tai pyrkimys ei voisi identifioida meitä - minua - ikuisesti jatkuvan elämän kaaoksesta, koska kaikki muutkin kuolemattomat ehtisivät tehdä ikuisesti jatkuvassa elämässään aivan kaiken - eli kaiken saman kuin minäkin. Kuolevaisuus siis uhkaa viedä (ja lopulta vie) minulta nykyisen minuuteni ja tulevaisuuteni, mutta samoin tekisi kuolemattomuus; lisäksi se tavallaan veisi minulta menneisyytenikin, koska ei olisi enää muista ikuisesti elävistä ihmisistä erillistä minuutta, jolla voitaisiin sanoa olevan mitään "omia" hankkeita tai pyrkimyksiä.

Kuva: Pixabay/geralt

Ihmisillä voisi toki - vaikka he eläisivät ikuisesti- olla erilaisia kykyjä ja intressejä, joiden pohjalta he puuhailisivat pitkän elämänsä aikana erilaisia asioita, mutta jos heillä tosiaan olisi käytettävissään mittaamaton ikuisuus, he ehtisivät hankkia kaikki mahdolliset kyvyt ja kokeilla kaikkien mahdollisten intressien mukaisia puuhia. Tuskin voidaan väittää, että he välttämättä näin tekisivät, mutta pelkkä mahdollisuus siihen uhkaa nähdäkseni minuuden ainutkertaisuutta."

  Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. 2014. 

Pohdintaa kuolemattomuudesta

"Jos olisimme kuolemattomia ja elämämme jatkuisi ikuisesti, meiltä mitä ilmeisemmin katoaisi motivaatio tehdä mitään tiettyjä asioita minään tiettyinä ajanhetkinä. Kaiken voisi aina tehdä myöhemmin. Mikä tahansa normaalielämässä tärkeältä tuntuva hanke voitaisiin tuollaisessa elämässä siirtää aina tuonnemmaksi. Äärettömän pitkän ajan kuluessa kaikki mahdollisuudet toteutuisivat, joten miksi ryhtyisin esimerkiksi kirjoittamaan romaania tai filosofista tutkielmaa nyt - voisinhan tehdä sen esimerkiksi seuraavalla vuosituhannella?

 

Kuva: Pixabay/geralt

Ja jollen aivan näinä päivinä ehtisi tai viitsisi panostaa johonkin tiettyyn ihmissuhteeseen, voisin aina palata siihen tulevien vuosimiljoonina. Elämässä ei oikeastaan olisi mitään sellaista, mitä en joskus voisi tehdä - ja sama koskisi kaikkia muitakin ihmisiä. (Tässä voitaneen sivuuttaa käytännöllisemmät kysymykset siitä, mihin kaikki ikuisesti elävät ihmiset mahtuisivat, olettaen, että heitä syntyisi jatkuvasti myös lisää.)"

Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. 2014.  

Taskut tyhjänä

"Vanhenemisen taustalla on osin geeneihin iän myötä kasautuvat emästen mutaatiot eli DNA:n kirjaimiston muutokset. Avaruuden ja ympäristön säteily sekä muut paineet saavat ajan myötä nämä muutokset kasaantumaan elintärkeisiin geeneihin ja sitä kautta proteiineihin ja keskeisiin elintoimintoihin.

Kuva: Pixabay/Peggy_Marco

Tämä vuoksi elinten kantasolujen uudistumispotentiaali heikkenee ja elimistön toimintavalmius huononee. Kantasolualan tutkijoiden mukaan vanhenemisen ja kuoleman voi nähdä ikään kuin elimistön "kantasolusairautena". Kun elimistön elinten kantasolutaskut lakkaavat uudistamasta elintoimintoja uusien solujen välityksellä, elimen kyky toimia tehtävässään vähenee asteittain kohti kuolemaa."

Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. 2014. 

Runo

"Keskeneräisiä asioita

Siivotessaan keittiössä nainen aikoo pyyhkäistä pois pienen mustan 

siemenen työtasolta.

    Mutta musta siemen liikkuu, ja kävelee sitten vikkelästi pois toiseen

suuntaan.

    Ei, minä en ole siemen, tämä pieni ötökkä tuntuu sanovan.

    Ei, se ei sano mitään vaan painelee itsekseen pois, koska naisen pesusieni

on palauttanut sen mieleen, että sillä on asioita toisaalla." 

 

 Lydia Davis; Our Strangers (2023). Parnasso 4/2025.

 

 

 

 

Ilman kuolemaa ei olisi elämää?

"Tutkittaessa kuolemaa tai pyrittäessä ymmärtämään kuolevaisuutta olennaista on hahmottaa, mitä elämä itseasiassa on: milloin organismissa ylipäänsä voidaan sanoa varmasti olevan elämää ja milloin se on kuollut? Tyypillistä elämälle on molekyylien toiminta solujen sisällä ja solujen ulkopuolella soluväliaineessa. Tämä toiminta puolestaan perustuu solun pattereiden eli mitokondrioiden tuottamaan, ravinnosta peräisin olevaan energiaan elintoimintojen ylläpitämiseksi. Elämälle on myös ominaista mahdollisuus heikentyä niin, että vain osa elävän organismin kokonaisuudesta on toiminnallista. Elämä voi myös regeneroitua eli uudistua. Kalat ja vaikkapa salamanterit voivat uudistaa evänsä tai raajansa ja vioittuneen erilaisista soluista koostuvat elimensä. Tunnemme myös eläinlajeja, kuten vaikkapa laakamadot, jotka voivat uudistaa itsensä lähes kokonaan yhdestä solustaan. Jostain syystä ihminen on pääosin menettänyt tämän kyvyn. Ei tiedetä, mistä tämä ero ihmisten ja primitiivisimpien lajien välillä johtuu, mutta asiaa tutkitaan aktiivisesti.

Elävät organismit, esimerkiksi bakteerit, muodostavat myös samanarvoisia pesäkkeitä ja jakautuvat identtisinä klooneina sukupolvesta toiseen. Elämä voi näin jatkua uudessa organismissa lähes muuttumattomana mutta vastaavasti heiketä osassa elimistöä kokonaisuudessaan. Esimerkki asteittaisesta heikkenemisestä ovat ihmisen aivot. Arvioidaan, että aikuinen ihminen menettää kymmeniätuhansia aivosolujaan joka päivä.  Persoonallisuutemme synnyn kannalta hermosolujen kuolema on ollut ilmeisen merkittävää. Tutkimukset ovat osoittaneet, että alkion kehityksen aikana lähes puolet keskushermoston soluista kuolee. Solujen valikoiva kuolema ja tuhlailevaisuus lienee kuitenkin olennainen osa prosessia, jonka lopputuloksena olemme muotoutuneet psyykkisesti ja sielullisesti ainutkertaisiksi persooniksi.

Myös muut elimistömme solut kuolevat ja uusiutuvat elinkaaremme aikana. Kuolema on siten ainaisesti läsnä meissä itsessämme-ilman kuolemaa ei olisi elämää. Kuoleman ja elämän synnyn välisen dualismin on tarpeen olla tasapainossa jokaisella tasolla. Näin ihmisen kuolevaisuus ja kuolema on nähtävissä asteittaisena prosessina, jossa vähitellen luovumme osasistamme. Pitkään elämään on tuskin yhtä varmaa ja toimivaa reseptiä, mutta ottamalla huomioon erilaisia tutkimuksen ja muun kokemuksen esille tuomia asioita, voimme ainakin yrittää pyrkiä vähentämään mahdollisia riski- ja altistustekijöitä." 

 Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014.