Ikuisesti jatkuva elämä

"Kuolemattomina emme oikeastaan edes olisi elämämme subjekteja. Mikään hanke tai pyrkimys ei voisi identifioida meitä - minua - ikuisesti jatkuvan elämän kaaoksesta, koska kaikki muutkin kuolemattomat ehtisivät tehdä ikuisesti jatkuvassa elämässään aivan kaiken - eli kaiken saman kuin minäkin. Kuolevaisuus siis uhkaa viedä (ja lopulta vie) minulta nykyisen minuuteni ja tulevaisuuteni, mutta samoin tekisi kuolemattomuus; lisäksi se tavallaan veisi minulta menneisyytenikin, koska ei olisi enää muista ikuisesti elävistä ihmisistä erillistä minuutta, jolla voitaisiin sanoa olevan mitään "omia" hankkeita tai pyrkimyksiä.

Kuva: Pixabay/geralt

Ihmisillä voisi toki - vaikka he eläisivät ikuisesti- olla erilaisia kykyjä ja intressejä, joiden pohjalta he puuhailisivat pitkän elämänsä aikana erilaisia asioita, mutta jos heillä tosiaan olisi käytettävissään mittaamaton ikuisuus, he ehtisivät hankkia kaikki mahdolliset kyvyt ja kokeilla kaikkien mahdollisten intressien mukaisia puuhia. Tuskin voidaan väittää, että he välttämättä näin tekisivät, mutta pelkkä mahdollisuus siihen uhkaa nähdäkseni minuuden ainutkertaisuutta."

  Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. 2014. 

Pohdintaa kuolemattomuudesta

"Jos olisimme kuolemattomia ja elämämme jatkuisi ikuisesti, meiltä mitä ilmeisemmin katoaisi motivaatio tehdä mitään tiettyjä asioita minään tiettyinä ajanhetkinä. Kaiken voisi aina tehdä myöhemmin. Mikä tahansa normaalielämässä tärkeältä tuntuva hanke voitaisiin tuollaisessa elämässä siirtää aina tuonnemmaksi. Äärettömän pitkän ajan kuluessa kaikki mahdollisuudet toteutuisivat, joten miksi ryhtyisin esimerkiksi kirjoittamaan romaania tai filosofista tutkielmaa nyt - voisinhan tehdä sen esimerkiksi seuraavalla vuosituhannella?

 

Kuva: Pixabay/geralt

Ja jollen aivan näinä päivinä ehtisi tai viitsisi panostaa johonkin tiettyyn ihmissuhteeseen, voisin aina palata siihen tulevien vuosimiljoonina. Elämässä ei oikeastaan olisi mitään sellaista, mitä en joskus voisi tehdä - ja sama koskisi kaikkia muitakin ihmisiä. (Tässä voitaneen sivuuttaa käytännöllisemmät kysymykset siitä, mihin kaikki ikuisesti elävät ihmiset mahtuisivat, olettaen, että heitä syntyisi jatkuvasti myös lisää.)"

Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. 2014.  

Taskut tyhjänä

"Vanhenemisen taustalla on osin geeneihin iän myötä kasautuvat emästen mutaatiot eli DNA:n kirjaimiston muutokset. Avaruuden ja ympäristön säteily sekä muut paineet saavat ajan myötä nämä muutokset kasaantumaan elintärkeisiin geeneihin ja sitä kautta proteiineihin ja keskeisiin elintoimintoihin.

Kuva: Pixabay/Peggy_Marco

Tämä vuoksi elinten kantasolujen uudistumispotentiaali heikkenee ja elimistön toimintavalmius huononee. Kantasolualan tutkijoiden mukaan vanhenemisen ja kuoleman voi nähdä ikään kuin elimistön "kantasolusairautena". Kun elimistön elinten kantasolutaskut lakkaavat uudistamasta elintoimintoja uusien solujen välityksellä, elimen kyky toimia tehtävässään vähenee asteittain kohti kuolemaa."

Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. 2014. 

Runo

"Keskeneräisiä asioita

Siivotessaan keittiössä nainen aikoo pyyhkäistä pois pienen mustan 

siemenen työtasolta.

    Mutta musta siemen liikkuu, ja kävelee sitten vikkelästi pois toiseen

suuntaan.

    Ei, minä en ole siemen, tämä pieni ötökkä tuntuu sanovan.

    Ei, se ei sano mitään vaan painelee itsekseen pois, koska naisen pesusieni

on palauttanut sen mieleen, että sillä on asioita toisaalla." 

 

 Lydia Davis; Our Strangers (2023). Parnasso 4/2025.

 

 

 

 

Ilman kuolemaa ei olisi elämää?

"Tutkittaessa kuolemaa tai pyrittäessä ymmärtämään kuolevaisuutta olennaista on hahmottaa, mitä elämä itseasiassa on: milloin organismissa ylipäänsä voidaan sanoa varmasti olevan elämää ja milloin se on kuollut? Tyypillistä elämälle on molekyylien toiminta solujen sisällä ja solujen ulkopuolella soluväliaineessa. Tämä toiminta puolestaan perustuu solun pattereiden eli mitokondrioiden tuottamaan, ravinnosta peräisin olevaan energiaan elintoimintojen ylläpitämiseksi. Elämälle on myös ominaista mahdollisuus heikentyä niin, että vain osa elävän organismin kokonaisuudesta on toiminnallista. Elämä voi myös regeneroitua eli uudistua. Kalat ja vaikkapa salamanterit voivat uudistaa evänsä tai raajansa ja vioittuneen erilaisista soluista koostuvat elimensä. Tunnemme myös eläinlajeja, kuten vaikkapa laakamadot, jotka voivat uudistaa itsensä lähes kokonaan yhdestä solustaan. Jostain syystä ihminen on pääosin menettänyt tämän kyvyn. Ei tiedetä, mistä tämä ero ihmisten ja primitiivisimpien lajien välillä johtuu, mutta asiaa tutkitaan aktiivisesti.

Elävät organismit, esimerkiksi bakteerit, muodostavat myös samanarvoisia pesäkkeitä ja jakautuvat identtisinä klooneina sukupolvesta toiseen. Elämä voi näin jatkua uudessa organismissa lähes muuttumattomana mutta vastaavasti heiketä osassa elimistöä kokonaisuudessaan. Esimerkki asteittaisesta heikkenemisestä ovat ihmisen aivot. Arvioidaan, että aikuinen ihminen menettää kymmeniätuhansia aivosolujaan joka päivä.  Persoonallisuutemme synnyn kannalta hermosolujen kuolema on ollut ilmeisen merkittävää. Tutkimukset ovat osoittaneet, että alkion kehityksen aikana lähes puolet keskushermoston soluista kuolee. Solujen valikoiva kuolema ja tuhlailevaisuus lienee kuitenkin olennainen osa prosessia, jonka lopputuloksena olemme muotoutuneet psyykkisesti ja sielullisesti ainutkertaisiksi persooniksi.

Myös muut elimistömme solut kuolevat ja uusiutuvat elinkaaremme aikana. Kuolema on siten ainaisesti läsnä meissä itsessämme-ilman kuolemaa ei olisi elämää. Kuoleman ja elämän synnyn välisen dualismin on tarpeen olla tasapainossa jokaisella tasolla. Näin ihmisen kuolevaisuus ja kuolema on nähtävissä asteittaisena prosessina, jossa vähitellen luovumme osasistamme. Pitkään elämään on tuskin yhtä varmaa ja toimivaa reseptiä, mutta ottamalla huomioon erilaisia tutkimuksen ja muun kokemuksen esille tuomia asioita, voimme ainakin yrittää pyrkiä vähentämään mahdollisia riski- ja altistustekijöitä." 

 Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014. 

Kuolevan emotionaalisen kohtaamisen vaikeus: Biologiset syyt

"Kuolema on ihmisen olemassaoloon ainakin toistaiseksi vääjäämättä kuuluva asia, jonka toisista elollisista olennoista poiketen tiedostamme jo melko varhaisessa yksilökehityksen vaiheessa. Joka päiväisessä elämässä torjumme kuitenkin tämän tiedon tehokkaasti tietoisuudestamme. Tämä on ymmärrettävää, sillä olisihan psykologisesti vaikeaa ellei mahdotonta ryhtyä ja sitoutua kauaskantoisiin emotionaalisia, taloudellisia ja muita panostuksia edellyttäviin hankkeisiin jatkuvasti tietoisena siitä, että oma tai toisten kuolema voi milloin tahansa tehdä nämä hankkeet tyhjäksi. Keskittyminen elämään edellyttää, että tietoisuus omasta kuolevaisuudesta työnnetään taka-alalle. Niinä harvoina hetkinä, kun otamme kuolevaisuutemme vakavasti, kohtelemme sitä abstraktina informaationa, joka ei kosketa meitä, tai ei vielä kosketa, kuten filosofi Martin Heidegger toteaa. Toisten kuolemat muistuttavat meitä omasta kuolevaisuudestamme, ja siksi vaistonvaraisesti etäännytämme itsemme niistä. Kuten sosiologi Norbert Elias kirjoittaa: 'Kuolevan ihmisen näkeminen järkyttää puolustavia fantasioita, joita olemme taipuvaisia muuraamaan oman kuolemamme ajatusta vastaan. Itserakkaus kuiskaa kuolemattomuutta luvaten. Liian läheinen suhde kuoleviin uhkaa tätä toiveunta.'

 

Kuva: Pixabay

Vastentahtoisuus ajatella omaa kuolemaa on niin voimakasta, että sillä on ilmeisesti evolutiivinen perusta. Osaamme pelätä henkemme edestä vain ulkoisia tekijöitä, kuten petoja, väkivaltaa, onnettomuuksia tai luonnonkatastrofeja, joita esi-isämmekin ovat pelänneet. Sen sijaan sisäisistä syistä johtuva kuoleminen sairauksiin tai vanhuuteen vaikuttaa jossain määrin käsittämättömältä, vaikka tiedämme toisten kuolevan useimmiten näistä syistä-ainakin 2000-luvun alun Suomessa. Tätä käsittämättömyyttä selittää evoluution näkökulmasta se, että vanhuusiän sairauksiin kuoleminen on historiallisesti viimeaikainen ilmiö. Pelko on evoluution näkökulmasta kehittynyt, jotta onnistuisimme välttämään konkreettisia fyysisiä ja sosiaalisia vaaroja. Tästä näkökulmasta kuolema on ehkä liian abstrakti asia ollakseen meille käsiteltävä pelon kohde. Toisaalta oman kuolevaisuuden torjuminen ei välttämättä edistä hengissä säilymistä nykymaailmassa, joka on yhtäältä sekä turvallisempi että toisaalta myös vaarallisempi kuin aiemmin. Yhdet pelkäävät lentämistä, koska esi-isämme eivät liikkuneet tuhansien kilometrien korkeudessa, ja toiset kaahaavat moottoritiellä vailla pelkoa, koska evoluutio ei ole ehtinyt opettaa meille maaliikenteen vaaroja. Yhtä kaikki meillä näyttää olevan biologinen taipumus häivyttää tietoisuus kuolevaisuudestamme, mikä vaikeuttaa kykyämme samaistua kuolevan yksilön asemaan." 

 Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014. 

Kuolevan emotionaalisen kohtaamisen vaikeus: Psykologiset syyt

"Meidän on vaikea elämyksellisesti samastua kuolevan henkilön asemaan paljolti siksi, että useimmat meistä eivät ole juuri olleet vastaavassa tilanteessa. Tiedämme, että tulemme kuolemaan jonain päivänä, mutta sikäli kun emme koskaan ole olleet hengenvaarassa, meillä ei ole omakohtaista kokemusta siitä, miltä lähestyvä kuolema tuntuu. Omakohtainen kokemus on tärkeä psykologinen edellytys kyvylle samastua toisen asemaan ja kokemuksiin. Mikään aiempi kärsimys ei kuitenkaan valmista yksilöä kohtaamaan oman lähestyvän kuoleman aiheuttamaa ahdistusta, joka syntyy oman olemassaolon päättymisestä. Tämän ahdistuksen merkityssisältö poikkeaa kaikista muista peloista ja ahdistuksista."

Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014.