Vaatteistaan mies tunnetaan

"Joskus olen törmännyt kapakassa lääkäriin, joka juuri viikko sitten teki minulle jonkin arkaluontoisen tutkimuksen. Siinä hän hirnuu, siiviileissään, kaveriporukan keskellä ja tietää minusta vähän helvetin paljon. Mistä voin olla varma, että vaitiolovelvollisuus pitää, ettei häneltä jossain sumeassa vaiheessa iltaa lipsahda ulos jokin minua koskeva asia? Näyttää sitä paitsi epäuskottavalta koko mies, tuollainen slipoveri päällä, miehellä joka käyttää tuollaista slipoveria ei voi olla tulevaisuutta, eikä varsinkaan ammattitaitoa, diagnoosi on varmasti väärä, täytyy mennä uudelleen lääkäriin.

 Jos yrität moikata lääkäriäsi ohikulkiessa, tapahtuu ehkä se pahin: hän ei tunne sinua. Olet vain yksi potilas muitten joukossa. Ei mitään muistikuvaa sinusta tai vaivastasi. Valitsisin mieluummin sen, että hän muistaisi sekä minut että vaivani, ja että valomerkkiin mennessä kaiken tietäisi myös muu kapakan asiakaskunta." 

Anna-Leena Härkönen; Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia. 2004. Kuva:GraphicMama-team/pixabay

Matkalla elämään ja kuolemaan

"Matka elämästä kuoleman esikartanoon on yllättävän lyhyt. Sairaalan ovensuussa istuu tupakalla ihmisiä ankeissa aamutakeissaan. Heidän olemuksensa kantaa kuitenkin tilapäisyyden leimaa. He työntävät edellään tippatelinettä mutta tupakoinnin aktillaan osoittavai tiettyä rehvakkuutta. He ovat elämän transithallissa, polttavat tämän tupakan lähtöä odotellessaan kunnes heidän koneensa kuulutetaan ja he astuvat ulos jos nyt ei aivan terveinä niin kuitenki terveiksi naamioituneina. Helpottuneina he jatkavat elämäänsä, mutta heitä on kuitenkin muistutettu. Kahvilassakin oleilevat potilaat pyristelevät selvästi sairaalan otetta vastaan. He ovat selvinneet omin neuvoin vuodeosastolta ala-aulaan mutta näyttävät hieman häpeileviltä: he ovat täällä, sillä jotakin on mennyt vikaan.  Samalla he kerrankin ovat huomion keskipisteenä, kun huolestuneet sukulaiset lepattavat heidän ympärillään. Se selvästi miellyttää heitä. Puheensorina ei ole alistunutta vaan rempseää. Täällä, aulakerroksessa, toivoa ei ole menetetty.

 

Mutta tarvitsee vain nousta hissiin, kun  tämä etäisyysharha murentuu. Sairaalaosastot odottavat panssarilasisen oven takana. Kerrostasanteelta, jossa maailman meno vielä jatkuu virastonkaltaisena, on yksi ainokainen askel hiljaiselle käytävälle. Sitä reunustavat ovet, joiden takana hengitys on lähes kuulumatonta. Täällä ei ole loistavaa laskeutumista sairauteen, ei huoneita, joiden takana uudet huoneet odottaisivat. Kun sisätautiosaston oven aukaisee, on perillä."

Kari Enqvist; Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. 2009. Kuva Pixabay/Cezjaw

Yksisivuinen ohjekirja

"Meriplaneettamme kiertäessä emotähteään se samalla piirtää elämänviivaa suunnattomaan pimeyteen. Maailmankaikkeus on kone, jonka osasien liikkeet fysiikan hengettömät lait sanelevat jäännöksettä, mutta jonka monimutkaisuus on niin valtaisa, että sattuma näyttää olevan ainoa sivu sen ohjekirjassa. 

                                                                                 

Tässä suuressa skeemassa me olemme oikeasti voimattomia. Elämämme on kuin kynttilä, joka kosmoksen tuulenpuuskissa lepattaa aikansa ja lopulta tukehtuu. Se on tarokkikortti, jonka pakasta vedämme; joku saa Hirtetyn, toinen Kuun,  kolmas Auringon, mutta yhtä vähän kuin mykät, ihmisen keksimät ennustuskortit voivat tietää tulevasta, yhtä vähän voimme aavistella omaa kohtaloamme."

Kari Enqvist; Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. 2009. Kuva Pixabay/Prettysleepy       

Ihmisen kaksi syntymää

"Ihminen joka ei ole olemassa ei ole vielä syntynyt. Fyysinen syntymä on saattanut tapahtua, mutta psykologinen on vielä edessä. Psyykkinen syntyminen muistuttaa fyysistä syntymistä siinä, että se on yhtä tuskallinen ja ihmisen totaalista osanottoa vaativa. Mikään vauva ei synny miettien syntymisen filosofiaa tai pohtien minkälainen ilme olisi paras ottaa kun näkee äitinsä ensimmäisen kerran. Olisiko hyvä hymyillä vai virnistää arvoituksellisesti.

 

Syntymä vaatii totaalista heittäytymistä prosessiin, jonka lopputulemasta ei ole takeita. Tämä on elämän keskeinen piirre, majesteetin arvoituksellista toimintaa, johon on paras suostua, jos aikoo elää. Sen tähden persoonaksi tuleminen edellyttää kykyä ottaa riskejä. Todellisessa elämässä ei ole varmistettuja sivustakatsojia, vaan elämässä rokki ryvettyy."

Tommy Hellsten; Virtahepo olohuoneessa. 2003. Kuva: Pixabay.

Selviytyjät

Itsemurha on minulle kysymys, johon haluaisin saada vastauksen, miksi? Miksi joku haluaa tehdä itsemurhan? Miksi se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta? Miksi vain itsemurha nähdään vaihtoehtona? Miksi?

Kohtaan työssäni itsemurhaa yrittäneitä jonkin verran. He ovat silloin niin haavoittuvia, ettei voi ruveta kyselemään miksi? Se jää toisille, toiseen ajankohtaan. Tunnen kuitenkin suurta avuttomuutta siihen, että he ovat valinneet ainoaksi ratkaisukseen itsemurhan. Ajoittain asia nousee mieleeni enemmän ja silloin tulee etsittyä jotain luettavaa aiheeseen liittyen. Tällä kertaa luettavaksi tarttui Kourallinen tabuja. Kirja on siinä mielessä positiivinen, että se kertoo selviytymistarinoita. Kirjan henkilöt olivat löytäneet elämälleen jonkin toisen ratkaisun, he jäivät eloon. Tarinat olivat erilaisia ja toisaalta hyvin samanlaisia.

Ja sainko vastauksia. En tiedä voinko koskaan saada täydellistä vastausta kysymyksiini. Voin kuitenkin suositella kirjaa luettavaksi. Vuori & Pulkkinen Kourallinen tabuja. Kertomuksia itsemurhasta.

 

 

"Vuosittain noin tuhat suomalaista päättää elämänsä itse. Heidän lisäkseen arviolta kymmenkertainen joukko yrittää itsemurhaa. KOURALLINEN TABUJA -teoksessa itsemurhaa yrittäneet kertovat, miksi he ovat löytäneet elämänhalun uudelleen.

Kirjan jokaisella ihmisellä on oma tarinansa. Jotkut joutuvat vakuuttamaan itselleen joka päivä uudelleen, ettei tänäänkään ole elämän viimeinen päivä. Toisille itsemurhayritys on viimeinen epätoivoinen pakotie kohtuuttomasta elämäntilanteesta, joillekin syinä ovat päihteet tai kaltoinkohtelun aiheuttamat henkiset vammat.

Kun 43-vuotias nainen heräsi joulupäivään, yhä hengissä, kukaan ei kysynyt, mitä oli tapahtunut. Itsemurha on edelleen tabu, jonka jopa läheiset ihmiset voivat vaieta näkymättömiin. KOURALLINEN TABUJA onkin keskustelun avaus siitä, kuinka helposti hädässä oleva voi pudota kaiken avun ulottumattomiin.  terveydenhuollosta ei välttämättä saa apua, osastolle ei pääse ja vatsahuuhtelun jälkeen ihminen lähetetään kotiin yksin. Silti lähes jokaisessa tarinassa itää ajatus siitä, että itsemurhasta voi selvitä hengissä, aiempaa vahvempana. Jostain löytyy aina asioita, jotka pitävät kiinni elämässä."

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen; Kourallinen tabuja.Kertomuksia itsemurhasta. 2014. Kuva: Atena kustannus

Muuri nimeltä Häpeä osa 2

"Jatkuvan häpeän kanssa eläminen on ihmiselle kuitenkin sietämätöntä. Kukaan ei kestä sitä, että kokee jatkuvasti olevansa laadultaan, arvoltaan huono.Tämä tosiasia täytyy jotenkin kieltää, poistaa tietoisuudesta. Ihminen alkaa valehdella ensin itselleen ja sitten muille. Mitä hän sitten valehtelee? Hän vakuuttaa itselleen, ettei hän ole syyllinen. Hänen täytyy kieltää omat rikoksensa ja vakuuttautua omasta hyvyydestään. Tässä yhteydessä on puhuttu ihmisen psykologisesta puolustusjärjestelmästä, hänen defensseistään. Olisiko niin, että nämä defenssit eivät itseasiassa ole muuta kuin järjestelmällistä itsepetosta, jonka avulla ihminen kieltäytyy omasta kasvustaan kieltäytymällä näkemästä omaa syyllisyyttään?

Vanhan testamentin luomiskeromus ilmaisee edellä kuvaamani asian myytin kielellä ja paljon yksinkertaisemmin. Eeva otti omenan, mitä hän ei olisi saanut tehdä. Hän tiesi, että se oli häneltä kiellettyä. Hän sai Aatamin mukaansa tähän kiellettyyn tekoon. Aatamikin itseasiassa tiesi, että teko ei ollut Jumalan mielen mukainen. Molemmista tuli siis syyllisiä. Tässä yhteydessä ei ole oleellista miettiä, oliko omenen ottaminen tekona synti vai ei, oleellista kertomuksessa sen sijaan on, ettei kumpikaan kohdannut syyllisyyttään. Tämä olisi voinut tapahtua esimerkiksi rientämällä katuen tunustamaan teko Jumalalle. Koska näin ei tapahtunut, heidän syyllisyytensä alkoi muuttua heidän häpeäkseen. Tämän johdosta Aatamista ja Eevasta sanotaan, että he lymysivät. Lymyäminen merkitsee piiloutumista eli valehtelemista. Heidän piti myös peittää itsensä, jotta heidän häpeänsä ei näkyisi. Siksi he verhosivat sukuelimensä viikunanlehdillä. Näin he eivät olleet enää viattomia eivätkä totuudellisia. He olivat syyllisiä mutta eivät halunneet myöntää syyllisyyttään, koska se olisi merkinnyt sitä, että heidän olisi täytynyt tunnustaa olevansa pienempiä kuin Jumala, siis pelkkiä ihmisiä, jotka tarvitsivat Jumalan anteeksiantoa. Aatami ja Eeva tahtoivat itse olla Jumala.

Aatamin ja Eevan häpeä alkoi siirtyä seuraaville sukupolville. Heidänyhteinen valheensa ja häpeänsä muuttui vuosituhansien vieriessä koko ihmiskunnan yhteiseksi valheeksi ja häpeäksi. Ensimmäisten ihmisten suorittama valtuuksien ylittäminen ja siitä seurannut koko ihmiskunnan tragiikka on Vanhan testamentin syntiinlankeemuskertomuksessa kuvattu hyvin yksinkertaisella ja pelkistetyllä tavalla. Mutta usein tämän kertomukset syvin sisältö jää ihmisiltä huomaamatta, kun keskitytään miettimään, onko tämä kaikki todellisuudessa tapahtunut, onko Aatami ja Eeva -nimiset ensimmäiset ihmiset olleet olemassa jossain paratiisi nimisessä paikassa vai eivät.

Perinteiseen uskonnolliseen kielenkäyttöön on tässä yhteydessä vakiintunut sana perisynti. Sillä on tahdottu sanoa jotain perustavanlaatuista inhimillisät olemassa olon ehdoista. On kuin ihminen olisi jotenkin aavistanut tilanneensa traagisuuden ja halunnut kuvata sitä tällä tavoin myytin kielellä. "Jokin on mennyt pieleen jo alusta alkaen eikä tätä tosiasiaa voi ohittaa, jos aikoo kohdata itsessään olevaa perusinhimillistä problematiikkaa."

Näemme siis, että ihmiset ovat pohtineet näitä asioita jo tuhansia vuosia ennen meitä. Meidän sukuplvemme on mukana tässä pohdinnassa ja keksii ehkä uusia tapoja kuvata vanhoja asioita."

 

Tommy Hellsten; Virtahepo olohuoneessa. 2003. Kuva bixabay, Letiha

Muuri nimeltä Häpeä osa 1

"Häpeän myönteinen merkitys on nimittäin siinä, että se muistuttaa meitä rajoista, joiden puitteissa meidän on määrä olla ja elää. Häpeä on se muuri, johon törmäämme kun olemme pyrkineet olemaan enemmän kuin olemme. Se kertoo meille meidän rajallisuudestamme, se ikään kuin palauttaa meitä omaan kokoomme.Rajansa ylittänyttä ihmistä kuvaamme sanoilla hävytön ja häpeämätön. Häpeän puuttuminen on tuomittavaa eikä kulttuurimme hyväksy sitä.

Häpeä muistuttaa meitä ihmisyydestämme: emme ole täydellisiä, emme saa kuvitella olevamme täydellisiä, emme ole Jumala. Jumalaksi pyrimme aina silloin kun luulemme olevamme jotain muuta kuin rajallinen ihminen. Tällöin meiltä puuttuu nöyryys: emme nöyrry jakamaan paikkaamme muiden ihmisten kanssa vaan vaadimme itsellemme enemmän kuin mitä meille kuuluu. Pyrimme paisumaan muiden kustannuksella. Hävetessään ihminen peittää kasvonsa katsomalla maahan tai panemalla kätensä kasvojensa eteen. Mitä hän ei halua näyttää? Hän ei halua näyttää kasvojaan, koska niissä näkyy, että hän onkin vain tavallinen ihminen, joka on ylittänyt rajansa.

 

Häpeän ja syyllisyyden välistä eroa voisi kuvata sanomalla, että syyllisyys liittyy ihmisen tekoon mutta häpeä hänen olemiseensa. Syyllisyys syntyy väärästä teosta mutta häpeä on syvempi tapahtuma, se koskee ihmisen olemusta, hänen laatuaan. "You mede a mistake but you are not a mistake", kuten sanovat amerikkalaiset.

Syyllisyydestä voi vapautua muuttamalla käyttäytymistään, tekojaan. Häpeä, silloin kun se on myönteisessä käytössä, tavallaan kehottaa ihmistä myöntämään syyllisyytensä ja vapautumaan tätä kautta häpeän otteesta. Mutta jos häpeä ei niinsanotusti muutu syyllisyydeksi, silloin vaakalaudalla on ihmisen oma arvo, hänen laatunsa. Ja tätä on mahdotonta muuttaa, sillä emme voi muuttaa itseämme. Häpeästä voi vapautua vain suostumalla näkemään oman syyllisyytensä ja tunnustamalla sen. Jos siis en suostu näkemään ja tunnustamaan syyllisyyttäni, olen häpeään sidottu. Mitä enemmän minulla on vääriä tekoja joita salaan, sitä enemmän minussa on häpeää. Jos en tunnusta vääriä tekojani en voi muuta kuin elää häpeäni kanssa."...

 Tommy Hellsten; Virtahepo olohuoneessa. 2003. Kuva iStock