maanantai 24. joulukuuta 2018

Luukku 24

Herään. Joku on huoneessa kanssani. Aistin Uuden tuoksun. Hän on ihan vuoteeni vieressä. Kuulen kahinaa ja kuulen, kuinka Uusi siirtyy sivummalle. Kuulen kuinka hän vetää töpselin seinästä. Haluaisin huutaa ja kieltää häntä, mutta en tietenkään voi. Kohta minua ei enää ole.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Luukku 23

-Kiitos, ääni sanoo, ja hetken kuluttua hän on taas pois.
Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisin vielä toivoa ja taistella? Kummallista, ettei ajatus ole käynyt aiemmin mielessäni. Mitä sillä on väliä, vaikka kuinka pettyisin? Eihän kuntoni voisi enää huonommaksi mennä. Jos se menisi, niin olisin kuollut. Ja sitähän minä olen tässä koko ajan toitottanut ja toivonut. Vai olenko? Jospa asia onkin päinvastoin. En haluakaan kuolla.
Ajatus on tyrmäävä. Tunnen sisälläni outoa ja uutta voimaa. Nukahdan tietoiseen ajatukseen siitä, että Jumala tulee pian ja pelastaa minut.
Jos jumala on olemassa, niin...
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Luukku 22

Odotan Uutta kuin kuuta nousevaa. Kiinnostukseni häntä kohtaan ihmetyttää itseänikin. Hänessä täytyy olla jotain minuun vetoavaa. En tiedä mitä se on, mutta ainakin se toimii. Minussa tuntuu olevan virtaa enemmän kuin pitkään aikaan ja laturina toimii nimenomaan Uusi. Miten tuttavuus, jonka olen tavannut vasta pari kertaa, on jo niin sisällä minussa.
Nyt vuorossa olevien hoitajien jutuista selviää, että vuoronvaihto olisi kohta käsillä. Minua kihelmöi. Odottaminen ei ole vahvimpia puoliani, mutta minulla on siitä niin paljon kokemusta, ettei se minua haittaa. Ajankuluksi lasken nyt lampaita. Vaihtelun ja piristyksen vuoksi ajattelen joka kymmenennen mustaksi.
-Hei, Jouko.
Säpsähdän. Miten olinkaan päästänyt Uuden yllättämään itseni niin totaalisesti? Suorastaan housut nilkoissa.
-Hei, Uusi, mieleni kiljuu takaisin.
Ääntä vain ei kuulu. Eipä tietenkään. 
-Yllätinkö sinut? Toivottavasti et säikähtänyt.
-Enhän toki, vastaan.
-No hyvä. Joko olet päättänyt kumpaa haluat? Elää vai kuolla?
Voi pyhä Sylvi. Tajusiko se mitä ajattelin? Ja miksi se tuollaisia kyselee? Johan minä eilen tein sen selväksi. Onko tämä sellainen entisen työkaverini mainitsema hallusinaatio? Vai olenko minä vain yksinkertaisesti tulossa hulluksi? Kysymyksiä tulvii taas enemmän kuin vastauksia.
Viileä käsi tulee ja sivelee otsaani. Se tuntuu mielettömän hyvältä. Haluan epätoivoisesti avata silmäni ja katsoa häntä. Haluan koskea häneen. En ole koskaan ennen tuntenut tällaista tunnetta. Se suorastaan huumaa. Minä miltei tunnen taas vereni suonissani ja miltei tunnen sen virtaavan. Eikö olisikaan vielä liian myöhäistä? 
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Luukku 21

Mieleeni juolahtavat suosikkibändini Sir Elwoodin hiljaiset värit-yhtyeen Hämärän taa-nimisen kappaleen sanat.
”Oi Jumalani, miksi niin levottoman teit?
Miksi laitoit yksin myrskyyn kulkemaan?
Annoit kynän, annoit käden, annoit tyhjän paperin,
Joka sokealta vaatii sanojaan.
Ja kun sä olet liian ylpee, etkä osaa luovuttaa,
Sun täytyy loppuun asti aina yrittää.
Ehkä jonain yönä vielä kaiken selvemmin sä näät,
Kunhan silmäsi tottuu vain, tähän hämärään.”
Karmean hienosti kirjoitettu. Ja kuinka lähellä se kulkeekaan omaa kohtaloani.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

torstai 20. joulukuuta 2018

Luukku 20

Seuraavana päivänä tuntui, että helvetti repeää. Yhdessä pelmauksessa huone on täynnä ihmisiä, jotka tekevät minulle ja laitteille kokeita ja testejä. Sen verran saan selville, että hoitajat ovat kuin ovatkin kirjanneet raporttiinsa sen, että Uusi on ehkä nähnyt jalkani liikahtavan. Siihen kun lisätään se seikka, että hän on käynyt huoneessani puoli kahdentoista aikaan, niin hässäkkä on valmis. Sitä en tiedä, onko hän raportoinut sen, mitä hän minulta kysyi.
Yritän olla toiveikas. Ainakin pari minuuttia minä yritän. Mutta kun kaikesta tohinasta ja töpinästä päästään, homma ikään kuin lopahtaa. En tunne edelleenkään yhtään mitään. En uskaltaudu enää isommin viritellä toivoa, koska pettymyksistä on aina vaan vaikeampi toipua. Enkä halua kokea enää yhtään pettymystä. On sittenkin parempi vain olla möllöttää. Silti jonnekin mieleni perukoille jää hatara tunne jostain, jota en osaa vielä edes mieltää. En puhuisi toivosta, vaan jostain toisenlaisesta tunteesta. Tiedän kuitenkin, että tunne liittyy vahvasti kysymykseen elämästä ja kuolemasta.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Luukku 19

Jokin täyti olla pahasti vialla, kun tällainen ikuisuusvihannes vääntää vitsiä. Eihän tässä tosiaankaan ole mitään naurettavaa. Ehkä aikaa on liikaa ja järkeviä ajatuksia liian vähän. Ja ehkäpä joskus vain tekee mieli hupsutella. Kesken hupsuttelun Lekuri tulee huoneeseen ja juttelee jonnin joutavia kandeille, jotka luultavasti vakavina kuuntelevat luentoa. Itseäni se ei jaksa enää kiinnostaa. Kuuluu paperien rahinaa, kun Lekuri selailee edellistä vuorokautta elämästäni.
-Kummallista, kuulen hänen kohta sanovan.
-Mikä? Kysyy hoitaja, jonka tunnistan Hiipijäksi.
-Tämä sykekäyrä näyttää viime yönä jotain tapahtuneeksi.
-Eihän se voi olla mahdollista, vai voiko?
-Vaikea sanoa. Mutta ainakaan minun aikanani näissä käyrissä ei ole tapahtunut koskaan mitään. Sydän on toiminut kuin metronomi.
-Voisiko se olla unen aiheuttama?
-Ehkä, mutta miksi vasta nyt? Kummallista.
-Minä kysyn asiaa yövuorolta. Mihin aikaan siinä on niitä tapahtumia?
-Puoli kahdeltatoista.
Kierros on ohi. Minä olen ihmeissäni. Voisiko olla mahdollista, että reagoin eilen illalla siihen Uuden käyntiin? Jos näin on, niin jokin on todellakin muuttunut. Minusta vain kaikki tuntuu ihan samalta. Loppupäivä ja yökin menevät rauhallisemmin. Kukaan ei tullut häiritsemään. Odotin kyllä Uutta. Hän ei tullut, mutta jatkoin silti harjoittelua.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Luukku 18

Kun ihmiseltä riistetään suunnilleen kaikki muu kuin henki, se on kammottavaa. Fyysisesti minä olen hyödytön lihakasa sairaalan sängyssä. Henkisesti olen liikaa itselleni. On täysin väärin, että muutkin joutuvat kärsimään minun vuokseni. Olisi paljon hyväksyttävämpää kärsiä itse kaikki nämä kärsiykset. Ja jos sattuisin tästä vielä jonkin ihmeen seurauksena selviämään, ensi töikseni tekisin sellaisen paperin, jossa vaatisin itseni suljettavaksi pois päältä, jos näin vielä kävisi. Niin, ja sitä Toyotan romua en ostaisi.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Luukku 17

Seuraavana päivänä aikani kuluksi lasken näkemättömiä pisteitä katossa. Pääsin kahteentuhanteenkolmeensataankahdeksaankymmeneenneljään, ennen kuin menen laskuissani sekaisin. Aika kuluu silti hitaasti. Kannattaisiko siirtyä takaisin lampaisiin? Olisi ainakin mahdollisuus nukahtaa.
Olen oppinut maatessani jonkinsorttisen rytmin, jota hoitajat noudattivat. Kuukaudet, viikot ja useimmiten päivätkin olivat yleensä sekaisin tai hukassa, mutta joskus pääsin niistä hoitajien juttujen perusteella selville. Päivärytmi on helpoin pitää hanskassa. Ainakin luulen sitä päivärytmiksi.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Luukku 16

En tiennyt ajankulusta mitään. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, etten ollut huoneessa yksin. Tuoksu kertoi Uuden olevan huoneessa. Kohta korvani erottivatkin pienen kahinan vierestä. Se osa minusta, joka vielä tajusi jotain, on taas täysin hereillä. Yritän taas heilutella jalkojani. Keskitän kaikki ajatukseni jalkoihini ja jään sitten odottamaan. Ei mitään. Uudestaan. Vierestäni ei kuulunut mitään. Tiesin hänen katselevan minua. Sen vain jotenkin aisti.
-Haluatko sinä kuolla? Kuului hiljainen ääni ihan vierestä.
Samalla tuli käsi, joka kosketti minua otsaan. Minua miltei huimasi. Miten voisin vastata hänelle myöntävästi? Käsi meni pois. Samoin hän. Miksi Jumala teki juuri minusta vihannessalaatin?
Jos jumala on olemassa, niin milloin?
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Luukku 15


Niin. Sitä minäkin haluan kysyä. Eikö minulla ainakin pitäisi olla oikeus siihen? Tiedän kyllä vastauksen, mutta haluan kuulla sen muiltakin. Hieman minua häiritsee tytön käyttämä ”se”. Ennen vanhaan sitä käytettiin puhuttaessa eläimistä. Kai se käytäntö on jo muuttunut, mutta siltikin. Sanoisi vaikka ”Jouko” tai ”hän”. Ei olisi niin pirun kliinisen kuuloista.
-Omaiset eivät anna lupaa irrottaa johtoja. Jos minulta kysyttäisiin, niin heti vain piuhat irti. Mitä ihanaa tässä on? Pehmeäkätinen jutteli.
-Mä oon just samaa mieltä. Turha näitä on pitkittää. Tulee vain kaikille osapuolille kalliiksi.
Tässä on tyttö minun makuuni. Ajattelee järjellä eikä tunteella. Tietysti minulla on oma Mansikki ojassa.
-Onko sinulla koskaan käyny mielessä auttaa sitä? Uusi kysyi.
Kysymyksestä aisti hienoista jännitystä. Se kuulosti viattomalta, mutta jotenkin siinä kuulsi myös muutakin. Jos olisin voinut valpastua, olisin sen tehnyt. Oliko tässä vapahtajani? Pieni toivon kipinä heräsi taas eloon. Aika sairasta, koska minähän halusin kuolla. On vähän aikaa hiljaista.
-Kaikkeahan sitä tulee tässä hommassa mietittyä. En kuitenkaan ihan noin pitkälle ole ajatellut.
Seuraa taas hiljaisuus. Yritän saada yhteyttä tähän uuteen tuttavuuteen. Mielessäni yritän hypnotisoida hänet samalle aaltopituudella itseni kanssa. Ja samalla yritän itse tehdä oikeasti jotain. Se on piristävää. Saan siitä miettimisen materiaalia kuukausiksi. Seurasi järkytys.
-Hei, näitkö? Sen jalka liikahti, Uusi sanoi kiihtyneellä äänellä. 
-Älä höpötä. Ei se voi liikkua, Pehmeäkätinen epäili.
-Ihan varmasti se liikkui. Vasen jalka.
-Minä en huomannut mitään.
Äänet siirtyivät kauemmas ja kohta tuli hiljaista. Naiset olivat menneet. Ajattelen kiihkeästi, oliko se totta. Oliko jalkani tosiaan liikahtanut? Miksi minä itse en sellaista tuntenut ja huomannut? Samalla tunnen suunnatonta katkeruutta. Miksi en voinut nähdä? Jos saisin tilaisuuden katsoa uutta hoitajaa silmiin, pystyisin varmasti sanomaan hänelle: ” Tee se.” Ja jostain syystä minä tiesin, että hän tekisi sen.
Kohta vaivun tuttuun tilaan, jossa en nukkunut, mutta en valvonutkaan. Olen ristinyt sen mielikuvituksellisesti Joukon koomaksi.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Luukku 14

-Tässä sängyssä köllöttelee meidän pitkäaikaisasukkaamme Jouko Suomela. 34-vuotias ja ollut samassa tilassa kohta kaksi vuotta. Meillä hän on ollut hieman yli puoli vuotta, Pehmeäkätinen selitti.
-Mitä hänelle on tapahtunut? Uusi kysyi sängyn toiselta puolelta.
Maistelen ääntä hetken. Siinä aisti ensimmäisenä nuoruuden. Kuvittelen hiusten väriksi ruskean. Silmät voisivat olla eksoottisen vihreät. Pituutta nuorella naisella on 165 senttiä ja paino kohdallaan.
-Hän jäi auton alle. Päähän tuli pahoja vammoja. Lisäksi halvaus kaulasta alaspäin. Kaikkea mitä päässä tapahtui, ei edes tiedetä.
-Tajuaako se mitään?
-Sitäkään ei tiedä kukaan. Lääkärit ovat ihmeissään, koska häne pitäisi olla kuollut.
-Miksi se sitten ei ole?
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

torstai 13. joulukuuta 2018

Luukku 13

Vanhempani käyvät harvemmin. He asuvat toisella paikkakunnalla monen sadan kilometrin päässä. Ei ole helppoa heillekään katsella ainoaa lastaan, joka ei voi tehdä muuta kuin maata, odottaa ja toivoa kuolemaa. He eivät ajatuksistani tiedä. Kai heilläkin oli toivoa joskus alkuaikoina, mutta se on kuollut kauan sitten. Vahinko vain, että minä en ole, niin minä sen tulkitsen. Heidänkin vuokseen toivon pääseväni pois. 
Vaikka aina sanotaan, että elämässä pahinta on oman lapsensa menettäminen, tuntuu se pahalta toisinkin päin, koska olenhan minä menettämässä heidät. He vain jäisivät tänne, kun minun aikani joskus koittaisi. Mutta sitä ennen minunkin olisi kärsittävä tämä oma helvettini loppuun. Eli elettävä. Eikä siinä ole mitään kunniakasta tai ihmistä henkisesti kasvattavaa.Vain hullut ja lääketieteen kanssa touhuavat ihmiset löytävät näistä sellaisia vivahteita.
Kuulen ja haistan hoitajat, jotka tulevat huoneeseen. Toinen on Pehmeäkätinen, mutta toisen tuoksu on uusi. Mielenkiintoni herää. On aina mukava tutustua uusiin ihmisiin. Mistä sen tietää, kuinka mielenkiintoinen uusi ihminen on? Pehmeäkätisestä tiesin jo muutaman faktan, mutta uusi on työstettävä alusta alkaen. Ensi töikseni ristin hänet Uudeksi. Onneksi minulla on rutkasti aikaa.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Luukku 12

Tiedän myös sen, että Nuoriäänisellä lääkärillä on suhde Pehmeäkätisen hoitajan kanssa. Molemmat ovat kyllä aviossa tahoillaan, mutta etsivät silti lohtua toisistaan. Se on elämää, sitä samaa, josta minä en pääse osalliseksi. Minulla on oma elämäni tässä sängyssä. Ympyrät on pienet, mutta olen aina ollut vaatimaton.
Yritin kerran tahdonvoimalla pysäyttää koneet, jotka pitävät minua elävien kirjoissa. Epäonnistuin surkeasti. Samoin yritin telepaattisesti siirtää ajatuksiani lääkärin päähän. Ilmeisesti sekin homma epäonnistui, koska edelleen räpistelen täällä. Leenallekin yritin viestittää hätääni, mutta en ihan tosissani. Hän saattaisi vielä luulla, etten rakasta häntä. Haluni päästä pois ei mitenkään liity siihen, ettenkö rakasta häntä. Tai ehkä se liittyykin juuri siihen. Minä rakastan häntä niin paljon, että haluan päästä pois pilaamasta hänen elämäänsä. Ja lasten. Ja vanhempieni. Ja itseni. Onkohan tämä jo liian sekavaa? Olisi varmaan viisainta yksinkertaistaa ajatuksia. Tyhmän ja köyhän ei kannata ajatella liian vaikeita.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

tiistai 11. joulukuuta 2018

Luukku 11

On nöyryyttävää vain olla. Vieraat kädet vatvovat lihaani pestessään kertynyttä makuujätettä pois. En edes tiedä, missä he ovat menossa. Voin arvailla siitä, kumpi korva on tyynyä vasten. Aluksi hieman hävetti, kun minulla sattuu olemaan pienehkö penis, enkä ole tottunut sitä muille kuin vaimolleni esittelemään. Onneksi siitä ei pahoja kommentteja tullut, eikä asia vaivaa enää.
Mielenkiintoisia juttuja tässä kuulee. Hoitajilla tuntuu olevan kovasti ongelmia elämässään. Tietysti on myös hyviä juttuja ja jopa hauskoja. Eivätkä he tunnu piittaavan siitä, että minä kuulen ne jutut. Enhän kerro niitä eteenpäin, päinvastoin pidän ne visusti sisälläni. Välillä tuntuu, että hoitajat pitävät minua henkilökohtaisena terapeuttinaan, jolle voi kertoa kaiken. Ei siinä mitään, on palkitsevaa olla avuksi, mutta olisi kiva saada siitä palkkaakin.

Kari Hanhisuanto; Sairaala.2012.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Luukku 10

Pari tuntia kuluu taas kuin siivillä ja tulee aika Leenan lähteä. Syytä hänen tämän kertaiseen erilaisuuteensa en saanut selville, ehkä sitten ensi viikolla. Tunnen hänen pehmeät huulensa poskellani ja minua itkettää, niin kuin joka kerta. En voi sille mitään. Toinen puoli minussa toivoo hänen jatkavan elämäänsä ilman minua ja toinen puoli toivoo, ettei hän ikinä poistuisi viereltäni.
-Nähdään taas, hän sanoo ja on poissa.
Huoneeseen jäävät vain minä ja ajatukseni. Kyyneleet, joita ei tullut, kuivuvat sisälleni jääden odottamaan seuraavaa kertaa olla näyttäytymättä. Missä Jumala oli, kun piti suojella lastaan?
Jos Jumala on olemassa, niin miksi?
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Luukku 9


Ensimmäisen kuukauden jälkeen lakkasin toivomasta. Vaikka kuinka yritin olla positiivinen ja siirtää osiani ajatusten voimalla, en onnistunut. Kipujen kanssa kamppaillessa luulin todellakin vielä voittavani. Kipujen hellittäessä hellittivät myös viimeisimmät toiveet olla ehjä. Vaikka tällejä päähän tulikin, jokin osa tuolla aivojen sopukoissa taisi säilyä ehjänä, koska kuulen, haistan ja pystyn ajattelemaan. Vahinko vain, että muut eivät sitä tiedä.
Miltähän tuntuisi kuolla? Ei se voi kovin kammottavaa olla. Varmasti se olisi helpompaa kuin tämä kituutus. En minä koskaan mikään työn sankari enkä narkomaani ollut, mutta tämä on kyllä naurettavaa. Toisaalta, juokseeko minulla vielä palkka vai olenko pudonnut päivärahalle? Sehän on iso taloudellinen asia perheelleni. Tietysti täysihoito täällä maksaa, mutta jospa valtio ja kuntakin osallistuvat talkoisiin. Se ainakin tuntuisi kohtuulliselta. Vai olenko siirtynyt eläkkeensaajaksi? Kukaan ei valista minua sellaisilla tiedoilla. Minusta olisi kiva tietää, olenko vielä perheeni elättäjä vai köyhdyttäjä. Ehkä tarkoituksellisesti Leenakaan ei puhu niistä asioista, koska ei halua masentaa minua.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

lauantai 8. joulukuuta 2018

Luukku 8


Jokin Leenan äänessä saa minut valpastumaan. Se on hieman kireä. Jotain on varmasti tapahtunut. Haluaako hän antaa periksi? Se olisi ihanaa. Jospa hän antaisi samalla myös luvan irroittaa nämä rensselit, jotka pitävät turhaa illuusiota voimassa. Mikä mies se sellainen on, jonka ruoka on ravinneliuosta ja tulee letkussa toiseen päähän ja toisista letkuista ulos. Sairaalassa on koneellinen ilmanvaihto, mutta niin on minullakin, samoin on ruuan ja ulosteiden suhteen. Saisipa vielä ajatuksetkin kytkettyä johonkin koneeseen, niin ja tietysti nämä mielettömät unet. Olisi siinä lanttumaakareilla kuutioimista.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

perjantai 7. joulukuuta 2018

Luukku 7

Luultavasti hän pelkää kertoa. Siihen ei ole mitään syytä. En minä häntä vihaisi sen vuoksi. Vihaisin itseäni. Olen tällaisena valtava taakka hänelle ja lapsille. Niin kauan kuin hengitän, ei uutta elämää ole. Olisin jo ajat sitten lopettanut hengittämisen, jos se vain olisi mahdollista. Tuo saatanan kone ei vain anna periksi.
-...joten lasten olisi helpompi käydä koulussa sieltä.
Helvetti, minulta jäi pieni pätkä välistä. Oliko kyse muutosta? Ja jos oli niin minne? Eikö rakentamani talo enää kelpaa? Olisi sittenkin pitänyt laittaa ne viimeiset listanpätkät paikoilleen.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

torstai 6. joulukuuta 2018

Luukku 6

Olen iloinen Leenan puolesta. Toivon hänen ja lasteni puolesta miehen olevan kunnollinen. Eihän minun jälkeeni kannattanut mitään tyhjänjoutavaa hampuusia ruveta elättämään.Vielä vuosi sitten olisin ollut mustasukkaisuuden riivaama, mutta sairaaloissa makaamani ajat ovat pehmittäneet minut ajettelemaan muitakin kuin vain itseäni.
Lyön mielessäni vetoa, kuinka kauan Leena pystyy olemaan kertomatta. Olemme aina pyrkineet olemaan rehellisiä toisillemme. Olen jättänyt kertomatta hänelle vain yhden viattoman suudelman jossain pikkujoulussa kauan kauan sitten. Sitä paitsi minä en ollut aloitteentekijä.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Luukku 5

Tänään Leenan tuoksussa on jotain tavanomaisesta poikkeavaa, joka saa mielikuvitukseni liikkeelle. Tuoksussa on jotain vanhaa, mutta myös ripaus uutta. Mikä on saanut hänet vaihtamaan tuoksuaan? Kyllähän naiset tekevät niin tämän tästä, mutta tunnen kyllä Leenan muutkin tuoksut. Tässä on jotain muutakin.
Onko se mies? Vai onko se vain viattoman kokeilunhalun tulos? Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Eihän ole normaalia olla ilman seksiä tai muutakaan fyysistä kosketusta monta vuotta. Tiedän, että hän koskettelee minua, mutta eihän se ole sama asia, koska en voi koskea häntä takaisin. Haluja kyllä olisi vaikka mihin, mutta mahdollisuudet niiden toteuttamiseen lienevät suhteellisen heikot, vaikka viime viikolla Leena kertoikin minun liikuttaneen ukkovarvastani. Itse en siitä mitään tiedä. Olisiko ollut suonenveto?
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

tiistai 4. joulukuuta 2018

Luukku 4

Haistan Leenan jo ennen kuin kuulen hänet. Jotenkin hajuaistini on kehittynyt enemmän kuin kuulo. Jatkon kannalta olisi parempi, jos menettäisin kuuloni kokonaan, koska se aiheuttaa vain tuskaa. Kuulen asioita, mutta en pysty niihin vastaamaan. En, vaikka sielu ja järki huutavat kilpaa haluaan osallistua.
Tuliaislauseen hän voisi jo vaihtaa.
-Mitenkäs täällä jaksellaan?
Kuulostaa kerta kerran jälkeen typerämmältä.
Tervehdyksen jälkeen tulee tyhjentävä selvitys viikon tapahtumista. Kuuntelen ne osoittamatta sen kummemmin mielenkiintoa kuin mielenkiinnottomuuttakaan. Oikeastaan minä vihaan näitä torstaita, koska päivä katkaisee hyvin alkaneen viikon olla tekemättä mitään. Sitten tulee hän ja saa minut väkisinkin miettimään asioita, sillä miettimään minä pystyn. Olen jopa hyvä siinä, koska olen miettinyt syntyjä syviä kohta kaksi vuotta.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

maanantai 3. joulukuuta 2018

Luukku 3

Tänään pitäisi olla torstai ja vaimoni Leena tulee katsomaan minua. Lapsia hän ei enää tänne raahaa, koska se on heille niin traumaattista. Uskon sen, minulla vain on käsittämätön ikävä heitä. Haluaisin tietää, onko Laura edelleen yhtä näsäviisas kuin aina. Ja miten nyt 8-vuotias Veikka pärjää? Vieläkö hän haaveilee poliisin ammatista? Ihmettelen, miten Leena kestää tämän. Jos pystyisin puhumaan, kehottaisin häntä lähtemään täältä viimeisen kerran ja taakseen katsomatta. Eihän jatkuva roikkuminen minussa voinut olla oikeaa elämää. Tajuaisi itse ja jättäisi tulematta. Kyllä minä sen kestäisin ja samalla hän voisi mennessään vetää töpselit irti. Se olisi ilon päivä kaikille.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Luukku 2

Olen hilkkua vaille 35-vuotias ja olen ollut eri sairaaloissa kohta kaksi vuotta. Nimeni on Jouko, ja olen halvaantunut kaulasta alaspäin. En myöskään pysty puhumaan ja olen jostain lääketieteellisesti tuntemattomasta syystä sokeutunut. Aisteistani toimivat hyvin tai huonosti haju, kuulo ja tietysti tunto, jos joku haluaa koskea päähäni. Muualla tuntoa ei ole. Kaiken tämän jälkeen on helppo todeta, että olen siis aika toivoton tapaus. Siksi en lainkaan ylpeile sillä suoranaisella ihmeellä, että yleensä elän.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

lauantai 1. joulukuuta 2018

Luukku 1

Jos Jumala on olemassa, niin missä? 
Näen yhä mielessäni auton, joka jyräsi minut alleen. Miltei joka yö se tulee ja tekee sen uudestaan. Yliajon jälkeen ajaja pakenee paikalta. En voinut kertoa poliisille auton rekisterinumeroa, vaikka tiesinkin sen. Se olikin viimeinen näköaistimukseni. Haluaisin yksityiskohtaisesti selostaa tapahtumien kulun, mutta en voi. Siitä asti, kun johtotähti osui otsaani, en ole nähnyt mitään, paitsi tietysti unia. Valitettavasti ne tulevat, vaikka en aina niin haluaisikaan. Toivottavasti lääketiede kehittyy nopeasti ja keksii laitteen tai keinon, jolla pidetään unet poissa. Toisaalta ne samat unet ovat tällaisen sokean mykän vihanneksen ainoat elävät kuvat. Lääketieteellisesti minun pitäisi olla kuollut.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012

perjantai 30. marraskuuta 2018

Joulukalenteri

Lähdetäänpä tässäkin blogissa joulun odotukseen kalenterin avulla. Olen jo pidempään halunnut julkaista erään novellin, mutta se on liian pitkä kerralla julkaistavaksi. Joulukalenteriksi muuttamalla se tulee sopivissa pätkissä luettavaksi. Novelli ei sinänsä ole jouluinen. Aihe on vain juuri sopiva tähän blogiin.
Kyseessä on Kari Hanhisuannon tekstistä Sairaala. Se on julkaistu 2012 kirjoittajaryhmä ringin antologiassa Olen enemmän. Teksti puhutteli ainakin minua hoitajana. Tajuttoman ihmisen ajatuksia kun ei voi tietää, ne voisivat olla esimerkiksi jotain tekstissä kuvatun kaltaista. 
Olen pätkinyt tekstin ihan oman mieleni mukaan, kuitenkin noudattaen kirjoittajan kappalejakoa.

tiistai 30. lokakuuta 2018

Työkenkä

Ajoittain silmiini osuu juttuja työkengistä, millaiset olisivat hyvät kengät, kuinka usein niitä pitäisi vaihtaa, selviääkö vain yksillä kengillä. Vastaukset vaihtelevat tietenkin lähteestä ja tutkitun tiedon tulkinnasta riippuen. Nyt heräsin tähän asiaan luettuani tehy lehdestä juttua kengistä. Siinä suositeltiin paljasjalkakenkiä. Olisin itsekin valmis kokeilemaan niitä, mutta... 

Minusta sairaanhoitaja on kokonaisuudessaan tärkeä kokonaisuus. Niin mieli, kuin kroppakin on tärkeä. Jos mieli ei ole kunnossa, ei pidemmän päälle kroppakaan ja tietenkin toisinpäin. Jalkojen päällä useita tunteja päivässä viettävänä työkengät kuuluvat kropan jatkeeksi.

Omat ensimmäiset työkengät olivat ECCO:n oranssit sandaalit. Ne oli ostettu edelliseksi kesäksi ja havaittu käytössä erittäin hyviksi. Ne päätyivät sitten koulun alettua, hyvän pesun ja puunauksen jälkeen, työkengiksi koko koulun ajaksi ja saivat olla vielä muutaman vuoden työuran alkuakin jalassa.

Jonkin aikaa menin vain yksillä kengillä. Kunnes jostakin luin, että olisi hyvä olla kahdet työkengät joita vaihdella. Suositus taisi olla, että työpäivän aikanakin pitäisi kengät vaihtaa. Ostin siis toisetkin työkengät. Aloin vaihdella kenkiä ja totesin sen hyväksi. Se jatkuu edelleen. En kuitenkaan vaihda kesken päivän kenkiä, vaan vapaiden jälkeen vaihtuu jalkineet.

En myöskään ole pitänyt mitään tiettyä aikamäärettä kenkien vaihdolle, vaan kun tarvetta on ollut, olen vaihtanut. Osa kengistä on ollut laadukasta merkkiä, osa ei. Ja niin vain on, että omassa työssä kenkien kulutuskin on niin kovaa, että laadukkaat merkit pärjäävät paremmin. Tällä hetkellä jalassani on joko ECCO:t tai SKECHERS:t

ECCO:t.
Nämä ovat hyvin jalanmyötäiset, tasapohjaiset. Näissä viehättää juurikin se, että ne istuvat jalkaan täydellisesti. Eivät hölsky tai hankaa. Joskus tuntuu, ettei ole kenkiä jalassa ollenkaan. Pikalukkoa tulee vain joskus kiristettyä liikaa.

SKECHERS:t.
Nämä taas eivät ole niin jalkoja myötäävät, mutta istuvat silti jalkaan mukavasti. Nauhoilla saa kengän jalkaan sopivan napakasti, ovat ilmavat ja pohjan muotoilu sopii minun jalalle hvyin. Ehdottomasti parasta näissä kengissä onkin pohjallinen. Se on geelipohjallinen, joka muotoutuu jalan mukaisesti. Jos jotain huonoa pitäisi mainita, nauhat. Vähän liian liukkaat pysyäkseen kiinni. Tästä onneksi pääsee vaihtamalla.

Olen huomannut, että minun jaloilleni ei sovellu kengät joissa on korkoa. Parhaiten pärjään tasapohjaisella kengällä. Tästä syystä kiinnostaisi todella paljasjalkakengät. Mutta soveltuvatko ne turvallisuus näkökulmasta sairaalaan? Tätä voisi tutkiskella hiukan lisää.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Vitsi- saa nauraa

”Vanha kasku kertoo kahdesta psykologisen käyttäytymisteorian (behaviorismi) kannattajista, jotka tapasivat toisensa kadulla ja vaihtoivat tervehdyksiä. ”Mitä minulle kuuluu?”, sanoi toinen. ”Sinulle kuuluu hyvää, mutta miten minulla menee?”, oli toisen vastaus.”
Martti Lindqvist; Ammattina ihminen. 1985. Luku 4 ihmiskäsitys

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Valon pilkahduksia ja aallonpohjia

Luin kirjan; Valkea voima. Huumeäidin tarina. 2011. Kirjan on kirjoittanut Karin Mäkelä. Tämä herätti hyvin monenlaisia tuntemuksia. Välillä mietin miksi oikeastaan luen koko kirjaa.

Karin Mäkelä oli jäänyt huumekoukkuun kerta kokeilulla. Tunne oli ollut hyvä ja huono yhtäaikaa. Se koukutti ja eikä paluuta ollut. Kokeiluun sysäsi kaverit ja koukkuun jäämisessä auttoi se, että huume turrutti tunteita, teki elämisestä siedettävää. Tästä kirjasta luin ensimmäistä kertaa miltä huumeen ottaminen oli tuntunut. Ja olen edelleen järkyttynyt kuinka voimakasta ainetta se on. Senpä takia mieltäni kuohutti se, ettei Mäkelä voinut jättää huumeita edes saatuaan lapsia.

Jäin myös miettimään yhteiskunnan tapaa hoitaa asioita. Olemmeko liian jähmeitä kaikessa byrokratiassa?  Mäkelän lapset otettiin huostaan hyvin rajulla tavalla, lisäksi vanhempien tukeminen päihteettömään elämään oli olematonta. Tässä kohtaa olin jo häpeissäni terveydenhuoltoalan ihmisenä, mutta täytyy tietenkin muistaa, että tässä on yhden ihmisen kokemus asioista. Joku toinen on voinut kokea samankaltaisia asioita aivan toisin. En halua mitenkään vähätellä Mäkelän kokemaan. Lasten huostaanotto tavalla tai toisella jättää varmasti arven melko monen äidin sisimpään ja tämä kirja on hänen kokemuksensa asioista. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän ei kuitenkaan antanut periksi. Hän taiteili huumeiden ja huumeettoman äitiyden välillä pitkän aikaa. Piti yhteyttä lapsiinsa, vaikka sitä ei suositeltu, ei antanut periksi. Mäkelä on minusta kaikesta huolimatta taistelija luonne. 

Kirja on karua luettavaa, täynnä valon pilkahduksia ja aallonpohjia. Loppuun vielä teksti kirjan takaa.

”Nuori pariskunta varaa raskausuutisesta ilahtuneena ajan neuvolaan. Sydänäänet ovat vahvat, mutta yhtäkkiä lääkäri ehdottaa aborttia.  Syy on selvä: tulevat vanhemmat ovat huumeriippuvaisia. Tyrmistynyt pari ei suostu ehdotukseen-he päättävät unohtaa huumeet ja pitää lapsen. Hyvä päätös ei pidä kauan.
Karin Mäkelän omakohtainen kokemus huumeista ja äitiydestä alkaa raskausuutisesta ja päättyy 16 vuotta myöhemmin esikoisen itsemurhaan. Mäkelä kuvaa kipeää tekevän avoimesti huumeriippuvuuttaan ja suhdetta kolmeen huostaanotettuun lapseensa. Mitä tehdä, kun riippuvuus pakottaa äidin piikittämään? Miten pitää yhteyttä lapsiin näyttämättä heille huonoa esimerkkiä? Kuinka voittaa lasten luottamus takaisin tyhjien lupausten jälkeen.
Kaunistelematon kertomus kuvaa tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan nurjaa puolta ja avaa lukijalle huumeita käyttävän äidin nurinkurisen ajatusmaailman-narkomaanin on helppo uskotella itselleen, että lapset eivät kärsi äidin huumeriippuvuudesta.”

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Aivojumppaa 7 vastaukset

Ja tässä sitten ne vastaukset sekä lähteet. Sulussa oleva numero lähteen lopussa merkitsee sitä/niitä kohtaa/kotia, joista kysymykset ja vastaukset ovat löytyneet.


1. Hoitotahdon käsitteen "keksi" vuonna 1967 Right To Die- liikkeen johtaja Luis Kutner.
2. 1993
3. Ihonalainen nesteytys.
4. Punainen merkitsee liikkeen yhteiskunnallista ajatusta
5. Valkoinen merkitsee kansallista ajatusta
6. Hakaristi merkitsee kutsumusta taistella arjalaisen ihmisen voiton puolesta ja sen keralla samalla luovan työn ajatuksen voittoa, työn, joka itse on aina ollut juutalaisvastaista ja juutalaisvastaisena pysyy
7. Bufotoksiini
8. Ekstroversion löytäjänä pidetään Englantilaista Eysenckiä. Löytö ajoittuu 1940- luvulle.
9. Homunculus on ihmisen päässä asuva pieni mies, joka ohjaa häntä, tekee hänen puolestaan ratkaisuja ja panee hänet tekemään erilaisia asioita. Käsitys on ollut voimissaan Antiikin aikaan.
10. 9 istumapaikkaa



Aivojumpan lähteet:
- Elämän loppu vai kuoleman alku. Hoitopäätökset kuoleman lähestyessä. Toim. Juha Hänninen.2006 (1,2,3)
- Taisteluni 2. A.Hitler 1941. (4,5,6)
- Suomen matelijat ja sammakkoeläimet. Antti Koli 2016. (7)
- ”Hyvät tyypit” Temperamentti ja työelämä. Liisa Keltikangas-Järvinen 2016. (8,9)
- Tehy-lehti 6-7/18: Keikkaa kaikkialle maailmaan; Vesa Turunen, Annika Rauhala, Tiia Tomming. (10)

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Aivojumppaa 7

Edellisestä aivojumpasta onkin vierähtänyt tovi. Nyt ennen kesälomaa tai kesäloman päättymisen kunniaksi on hyvä verestää aivosoluja muutamalla knoppitiedolla. Olkaapa hyvät. Vastaukset ja lähteet kysymyksiin tulevat sitten vähän myöhemmin.



1. Kuka "keksi" hoitotahdon käsitteen?
2. Milloin Suomessa tuli voimaan laki potilaan oikeuksista?
3. Mitä tarkoittaa termi hypodermoklysis?
4. Mitä merkitsee natsi-Saksan lipun punainen väri?
5. Mitä merkitsee natsi-Saksan lipun valkoinen väri?
6. Mitä merkitsee natsi-Saksan hakaristi?
7. Minkä nimistä on rupikonnan myrkky?
8. Kuka löysi ekstroversion?
9. Kuka tai mikä on Homunculus?
10. Kuinka monta istumapaikkaa paaripaikka vie reittilennolla?

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Työpaikkailmoitus

Keväällä on aika juhlia vasta valmistuneita kolleegoja, sekä monien muiden alojen ammattilaisia. Onnea heille kaikille heti tähän alkuun.
Seuraava askel on siirtyä työelämään. Silloin selaillaan työnhakuilmoituksia sillä silmällä. Tässä pari vinkkiä.

Jos koet olevasi ekstrovertti ihminen hae seuraavan kaltaista ilmoitusta:
”Työntekijöidemme odotetaan olevan iloisia ja avoimia. Riippumatta realiteeteista heidän odotetaan pulppuavan jatkuvasti positiivisuutta ja olevan avoimia kaikesta ja kaikille, niin omista kuin muidenkin asioista. Avoimuuteen luonnollisesti liittyy, että heidän on vaikea pitää salaisuuksia ja heillä on jopa suorastaan vaikeus ymmärtää, mitkä työpaikan asiat ovat luottamuksellisia. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä avoimuus on tuntomerkkimme eikä meidän firmassamme ole mitään, mitä ei saisi kilpailijalle kertoa.”
Jos taas koet olevasi korkeasti sosiaalinen hae seuraavan kaltaista ilmoitusta:
 ”Emme odota työntekijältä innovatiivisuutta emmekä omaperäisyyttä; työmme ei sellaista vaadi. Hänen ratkaisujensa ja päätöstensä ei myöskään tarvitse pohjata faktoihin; meillä tunteet ohjaavat toimintaa.Sen sijaan odotamme, että työntekijä on mukava, joustava ja lupsakka, kiva kaveri kivaan työyhteisöön. Ennen kaikkea hänen tulee olla aina samaa mieltä muiden kanssa eikä hänen tule kyseenalaistaa pomon päätöksiä. Hänen tulisi olla aina hymyilevä ja hyväntuulinen; asiaosaaminen ei ole niin tärkeää. Työnkuvaan kuuluu seurustelu ja kiinnostus muiden ihmisten asioista, ja niinpä ymmärrämme, jos juoruiluun ja muiden työntekijöiden asioiden pohtimiseen kuluu työaikaa.”
Jos taas kiinnostuit selvittämään oletko ekstrovertti, korkeasti sosiaalinen vai ihan jotain muuta lue kirja ”Hyvät tyypit” Temperamentti ja työelämä. Liisa Keltikangas-Järvinen. 2016. Ylläolevat esimerkit ovat kyseisestä kirjasta. 

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Kuka katsoo kohti?

Kuoleman kohtaaminen tuskin koskaan on helppoa ja olempa tätä aihetta varmaan täällä blogissakin käsitellyt. Voiko tätä aihetta käsitellä liikaa? Tässä olisi yksi näkökulma lisää kuoleman kohtaamiseen. Tor-Björn Hägglund:n Tuonelan eteisessä-kirjassa oli havainnollistava Cappon (1961) kirjoitus lääkäreistä ja hoitajista kuoleman kohtaajina. Jokainen pohtikoon luonnehdintojen osumista kohdalleen.

”Kirurgi on taikauskoinen. Hänen on oltava optimistinen ja suljettava pois ammatillisen syyllisyyden ja huolen tuomat tunnontuskat. Hän kääntyy pois. Yleislääkäri tuntee itsentä avuttomaksi. Vaikka hän on myötäelävä, hänkin kääntyy pois. Psykiatri kohtaa usein sen uhkan, jonka saa aikaan ihmisen kääntyminen itseään vastaan; mikäli seurauksena on itsemurha, myös psykiatri katsoo poispäin syyllisyyden ja häpeän täyttämänä. Jopa pappikin vaimentaa murheellisimmat tunteensa rituaaleihin. Omaiset ja ystävät ovat sokeina vajonneet omaan suruunsa, hoitajat ovat kiireisiä, vain runoilijat ja filosofit katselevat kaukaa (siv. 61.)”

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Mullassa

Mullassa, mustan kiven
ja hehkuvien vaahteranlehtien alla
hänen sydämensä löi,
sykähteli
multakerrosten sisällä.
Muut sydämet mullassa,
                      multasydämet
hakkasivat kukin omaa tahtiaan
                         kuin tuhannet herätyskellot,
jotka ruosteisesta unestaan
                      olivat havahtuneet käymään.
Kuuntelin ajatuksiini jähmettyneenä.
Koko hautausmaa vavahteli
                          minussa.

Arto Virtanen; Maiseman hämärä. 1988.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Etsin kunnes löydän sut

Tartuin kirjaan nimeltä Tautitehdas.

Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja. Kirjan ydin ajatus on pohtia miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita vai tekeekö? Kirjan sävy ei ole kärkäs. Kirjassa ei teilata tai moitita ketään. Kirja kertoo tiukkaa faktaa nyky terveydenhuollon käytännöistä. Kirja on yhden ihmisen, Iris Pasternack, tulkintaa tilastoista ja tutkimuksista ja jokaisen on tehtävä omat päätelmänsä asioista.

Minut kirja sai miettimään ylidiagnostiikkaa ja kaikkea tutkimuksiin liittyvää. Ovatko kaikki tutkimukset oikeasti niin tarpeellisia? Otetaanko niitä tottumuksen vuoksi, varmistuksen varmistukseksi? Tutkimusten tekeminen tai tekemättä jättäminen on sitten taas eettinen ongelma. Samoin osallistunko seulontaan vai en?  Mitä jos kuitenkin juuri nyt juuri tämä tutkimus on se joka paljastaa jotain tärkeää? Mitä jos juuri tämä seulonta kerta paljastaa minusta jotain? Nämä ovat pahoja kysymyksiä niin, lääkärille, hoitajalle kuin kenelle vain. Otanko vai jätänkö?

Ennen kuin aloin lukea kirjaa töissä keskustelimme kuvauksista. Totesin itsekin että, hiukan jännittäisi mennä CT-kuvaukseen juurikin sivulöydösten vuoksi. Enemmän jännittäisin varmaan sitä, kuin itse sitä, mitä on tarkoitus kuvata. Huomasin myös tulleeni ylidiagnosoiduksi. Lääkäri käynnillä yhden sanan perusteella lääkäri käynnisti prosessin, johon kuului ultraääntä ja ylimääräisiä lääkäri käyntejä, puheluita. Tajusin jo silloin, että kaikki tuo on turhaa, mutta niin kuin kirjassakin pohditaan, entä jos. Kaikki tutkimukset tehtiin ja lopputulos oli puhdas. Ärsytti kun en viheltänyt peliä poikki heti, mutta jos....

Lopuksi vielä kirjan takakannen teksti. Jospa joku innostuisi tämän myös lukemaan.

Iris Pasternack; Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? 2015.

”Mitä enemmän verikokeita, röntgentutkimuksia ja seulontoja, sen parempaa on terveydenhoito - vai onko? Länsimaiset ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan, joten miksi sairauksia diagnosoidaan entistä enemmän?
Nykyaikaiset tarkat kuvantamislaitteet paljastavat kehostamme enemmän kuin on tarpeen tietää: jokainen muutos ei tarkoita syöpää, ja harmittoman kyhmyn leikkaus voi olla itse kyhmyä vaarallisempi. Monet seulonnat taas aiheuttavat turhaa huolta niistä saatuun hyötyyn nähden. Uusi ilmiö on myös normaalien elämänilmiöiden nimeäminen sairauksiksi. Korkea verenpaine ja kolesteroli huolettavat monia, mutta ovatko ne sairauksia?
Tautitehdas tarkastelee kriittisesti varhaista diagnostiikkaa, sairauksien etsimistä ja normaalien elämänilmiöiden nimeämistä sairauksiksi. Kirja kuvaa runsain esimerkein terveydenhoidon paradoksia: kun ihmiset ovat terveempiä, sairauksia on etsittävä tarkemmin.”

maanantai 19. helmikuuta 2018

Muutosta ja pelkoa ilmassa

Sote ja kaikki siihen liityvä uutisointi ja muutokset tulevaisuudessa aiheuttavat minulle pelkoa. Enkä sano, että edes niin vähääkään. Oikeastaan sanoisin, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen pelkoa tulevaisuudesta. Sairaanhoitaja lehdessä 2/2018 oli kolumni Pelon poikki Ateenaan; Taina Latvala. Kirjoittaja oli pelännyt muutosta, mutta selvinnyt. Ehkä minäkin selviän?

” Pelon poikki Ateenaan
Hain parikymppisenä vaihto-opiskelijaksi Kreikkaan. Haaveilin, että asuisin puoli vuotta Ateenassa, tutustuisin uusiin ihmisiin, lukisin Platonin dialogeja sypressipuun alla.
Kun sain sähköpostissa hyväksymiskirjeen, vietin heti unettoman yön. Miten saisin hankittua Ateenasta asunnon? Joutuisinko jakamaan kämpän torakoiden kanssa? Kuinka pärjäisin kaupungissa, jossa kaikki olisi kirjoitettu kyrillisin kirjaimin?
Pyöriskelin sängyssä ja hikoilin kauhusta. Lopulta päätin jättää Ateenan väliin.
Olen aina pelännyt muutoksia. Toisinaan ihmettelen vieläkin, että sain 18-vuotiaana ylioppilaana lähdettyä synnyinkaupungistani Lapualta Helsinkiin. Tuo loikkaus suureen maailmaan vaati valtavasti rohkeutta. Aluksi en osannut edes suunnistaa yliopistolta kotiin, vaikka asuntoni sijaitsi kävelymatkan päässä. Kuljin aina metrolla tutun reitin.
 Nykyään Helsinki tuntuu pieneltä  verrattuna vaikkapa Roomaan tai Pariisiin.
Vuosien myötä olen rohkaistunut toteuttamaan joitakin haaveistani. Saan tehdä työtä, jota rakastan, saan kirjoittaa ja elää itseni näköistä elämää. Silti huomaan, että pelko hallitsee elämääni edelleen liikaa.
Viime keväänä näin Lontoossa kirjan, joka kiinnitti huomioni: Susan Jeffersin Feel the Fear and Do It Anyway (2012). Alaotsikossa kerrotaan, että kyseinen klassikko on muuttanut miljoonien elämän.
Minun oli saatava tuo opus omakseni.
Kirjassa todetaan, että kaikkien pelkojen takana on yksi ja sama ajatus: ”En selviä siitä!” Kuulostaa tutulta. 
Jeffers listaa pelkoihin liittyviä totuuksia ja muistuttaa, että pelot eivät lopu niin kauan kuin ihminen kasvaa ja kehittyy. Jostakin tietystä pelosta pääsee eroon vain tekemällä sen mitä pelkää.
Susan Jeffers kannustaakin lukijoitaan ajattelemaan myönteisesti: ”Minä selviän siitä!” Mitä enemmän uskaltautuu omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, sitä enemmän löytää sisältään voimaa ja itsevarmuutta.
Täytyy tunnustaa, että en ole vieläkään matkustanut Ateenaan, edes viikon lomalle. Mutta tiedän, että teen sen vielä joskus-pelosta huolimatta.”
 
 
 

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Lukunälkään 7

Vuoden 2017 lähteet rajoittuvat kirjoihin. Hyviä kirjoja kaikki.

  • Arto Virtanen; Maiseman Hämärä. 1988.
  • Michael Bond; Paddington pää pyörällä. 2001.
  • Kimmo Räisänen; Hetkeen ei ollut mitään. 2017.
  • Kari Karkola; Kuolema, oikeuslääkäri selvittää. 2011.