keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Asiakaspalvelusta

Sain mielestäni huonoa asiakaspalvelua tässä taannoin. Palvelun tarjoaja ei ollut millään tavoin kiinnostunut asiakkaastaan, teki vain työnsä. Ja hyvin tekikin, sitä ei voi moittia. Olin oikein vihainen tullessani kotiin ja harmissani kun jouduin menemään hänen luokseen uudestaan. Kerkesin jo miettiä, että joskohan tämä tyyppi on edes oikealla allalla.

Keskustelin muutaman muun kanssa, jotka olivat käyttäneet samaa palvelua. Kokemukset olivat vähän saman suuntaisia, mutta heitä se ei tuntunutkaan haittaavan. Kävikin ilmi, että tämän kaverin luonne on erilainen kuin olin ajatellut. Olin antanut omien ennakko-odotusten sumentaa mieleni ja oli siinä varmaan minun jännitykselläkin osuutta asiaan.

Lueskelin Monessa mielessä, NLP-mielikirjaa ja sieltähän löytyi sanoiksi laitettuina se, miltä minusta tuntui ja mitä siinä tilanteessa oli tapahtunut.Ensin kävi näin:
"Joskus yhteistä rytmiä ei löytynyt, samaa aallonpituutta ei saavutettu, vastavuoroisuus ei tullut näkyviin, vaikka sitä silloin halusi ja tosissaan yritti. Tuli tunne, että jokin tässä hiertää-oltiin ihan eri maailmoissa. Kun kontaktia ei hyvästä tarkoituksesta ja yrityksestä huolimatta synnykään, emme yleensä tiedä mitä tehdä, koska kontaktin syntymiselle välttämättömät asiat tapahtuvat automaattisen sanattoman, intuitiivisen ja alitajuisen vuorovaikutuksen tasolla."
Ja sitten näin:
"Me toteamme usein, että ihmiset ovat erilaisia. Kuitenkin me käytännön vuorovaikutustilanteissa saatamme toimia tai tuntea kuin vaatisimme tai olettaisimme, että kaikkien tulisi olla, ajatella ja reagoida samalla lailla kuin itse. Iso osa vuorovaikutuksen ongelmista on seurausta oman maailmankuvan ainoana mahdollisena tai ainoana oikeana pitämisesta."
Monessa mielessä, NLP-mielikirja 2. Toim. Riitta Asikainen, Peter von Harpe, 1997.

Tämän kokemuksen jälkeen jäin miettimään omaa käyttäytymistäni työssäni ja minkälainen mielikuva hoitamillani asiakkailla jää minusta? Täytänkö heidän ennakko-odotuksensa hoitajana vai muutanko niitä hyvään tai pahaan?

maanantai 16. tammikuuta 2012

Luku nälkään

Luen paljon romaaneja, mutta myös muuta. Haluankin nyt nivoa yhteen blogissani 2011 siteraamani kirjat ja lehdet, sekä internet lähteet. Jospa vaikka joku löytäisi niistä itselleenkin lukemista.

 Lehdet:
  • Alan lehdet TEHY- ja Sairaanhoitaja- lehdet ovat vilahdelleet blogissani useampaan kertaan
  • Yhteishyvä 11/11
Kirjat:
  • Luova visualisointi; Shakti Gawain
  • Luonnon lääkeyrtit 2, 2003; Sinikka Piippo
  • Päihdehoitotyö, 2000; Toim. Airi Partanen, Mari Inkinen, Tiina Sutinen
 Internet:
  • www.laakariliitto.fi
  • www.sairaanhoitajaliitto.fi
  • www.valvira.fi
  • www.tilastokeskus.fi
  • www.thl.fi
  • www.keittotaito.com
  • www.sotka.net

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

"Kun lapsi tunkee mutaa suuhunsa, niin johan alkaa tapahtua"

Kauneus ja terveys- lehdessä 12/11 oli mielenkiintoinen juttu allergioista ja astmoista. Jutussa Suomen tunnetuin allergia- ja astmalääkäri Tari Haahtela kertaa uraansa ja sitä miksi allergiat ja astma lisääntyvät niin paljon. Olen Haahtelan kanssa useammassa kohdassa samaa mieltä mm. siinä, että turha puunaus ja "steriiliys" kotioiloissa on turhaa, samoin kuin käsidesitkin. Haahtela toteaa myös että lapsi saa luontaista vastustuskykyä saadessaan olla luonnossa maistellen kaikkea. Omakohtaisena kokemuksena toteaisin tähän, että aina ei maistelukaan auta, vaan allergiat tulevat ja olevat ja pysyvät. On vain opittava elämään niiden kanssa :).

Mutta tässä tulee osa Tari Haahtelan haastattelusta kauneus ja terveys 12/11 lehdestä:

"Miksi astma ja allergiat lisääntyvät niin paljon? Miksi ihmisten immuuni- eli puolustusjärjestelmä ei enää erottanut vaarallista vaarattomasta, vaan puolustautui yhä useammalla siite- ja eläinpölyä sekä ruoka-aineita vastaan?
Ratkaisu alkoi häämöttää Kansanterveyslaitoksen eli nykyisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa tehdyssä Karjala-tutkimussarjassa. Se vertaili Joensuun ja sen ympäristön sekä Venäjän Pitkärannan äitejä ja lapsia. Perheet asuivat vain 120 kilometrin päässä toisistaan, mutta erosivat toisistaan hämmästyttävästi: 7-15- vuotiaista venäläislapsista vain kaksi prosenttia oli herkistynyt koivun siitepölylle, kun suomalaislapsita herkistyneitä oli kymmenen kertaa enemmän. Herkistyneitä äitejäkin oli Suomessa yli kaksi kertaa enemmän kuin Venäjällä.
Perintötekijät eivät selittäneet näin isoja eroja. Sen sijaan elinympäristöt olivat eri maissa kuin yö ja päivä. Venäjällä käyttövesi tuli Laatokan pinnasta ja sisälsi hurjasti mikrobeja, kun taas Joensuun juomaveden olisi voinut pullottaa myyntiin. Myös venäläinen kotipöly sisälsi etenkin maaperän mikrobeja moninkertaisesti enemmän kuin Suomessa. Venäläinen elämä lähellä luontoa ja maaperän mikrobeja näytti suojelevan allergialta, astmalta ja muilta puolustuskyvyn häiriöiltä.
Haahtelan mukaan teollistuminen ja kaupungistuminen ovat tapahtuneet niin räjähdysmäisesti, ettei elimistömme puolustusjärjestelmä pysy elinolosuhteiden muutoksessa mukana. Kehon puolustus kehittyy yhä kosketuksessa luontoon, mutta se jää tapahtumatta, kun lapsia suojellaan tavattomasti.
- Miksi pikkulapsi panee kaiken suuhunsa tai innostuu aina heti naama ja näpit kurassa läträämään hiekkalaatikossa ja vesilätäköissä? Kyllä siihen täytyy olla biologinen syy. Lapset hakevat kontaktia luontoon luodakseen puolustusjärjestelmälleen vahvuuden- kun lapsi tunkee mutaa suuhunsa, niin johan alkaa tapahtua.
Olosuhteet muokkaavat kehon puolustusjäjestelmää koko elämän ajan, mutta vahvinta muokkaus on varhaislapsuudessa. Esimerkkinä Haahtela kertoo, miten jo syntymässä äidin emättimen mikrobisto saa lapsen puolustusjärjestelmän kehittymään kohti parempaa sietokykyä. Kun lapsi syntyy keisarinleikkauksella, hänen astmariskinsä on kouluikään mennessä jopa nelinkertainen verrattuna alateitse syntyneisiin. 
Tari Haahtela toivoo, että lapset voisivat olla pienestä pitäen läheisessä kontaktissa luontoon, mutta sama pätee meihin kaikkiin.
- On loistavaa, jos lapsi voi olla kesällä paljain jaloin ja hoitaa puutarhaa, retkeillä, olla metsällä tai kalastaa vanhempien kanssa. Se kehittää lapsen luontaista puolustuskykyä ja antaa puolustuskyvylle tärkeän vahvan pohjan. Mutta kyllä 90-vuotiaankin kannattaa vielä kuopsuttaa puutarhassa, sillä puolustuskyky karaistuu ja harjaantuu läpi elämän. Onneksi meillä suomalaisilla on tälläiseen vielä aika paljon mahdollisuuksia.   

Mikrobeja ei siis kannata pelätä, sillä valtaosa niistä on terveydelle hyväksi ja vaaralliset pöpöt hoituvat yleensä antibiooteilla. Puhtauteen voi suhtautua rennosti.
- Mitään tarvetta kuurata ja puunata viimeisen päälle ei ole, vaan kohtuullinen puhtaus riittää hyvin. Käsidesit ovat kotioloissa turhia. Haahtela kertoo, että myös syhtautuminen lemmikkieläimiin on vapautunut. Koira tai kissa oli ennen allergiaperheessä kauhistus, mutta nyt sen on todettu voivan olla jopa eduksi. Etenkin lapsilla, joilla on vanhempien allergian vuoksi suurempi allergiariski, kannattaisi olla lemmikkejä varhaislapsuudessa- jos voimakas oireilu ei sitä estä.
- Tässäkin suojaa tuonee tassun jälki eli se mikrobisto, jonka eläin tuo mukanaan, eivät suinkaan karvat. Lemmikkieläinkodin mikrobisto on erilainen kuin muilla, vaikka tassuja kuinka putsattaisiinkin.
Lievä oireilu ei välttämättä enää tarkoita koirasta tai kissasta luopumista, sillä valtaosalla tällaiset allergiset pikkukutinat ja -nuhat, joskus myös astma menevät ohi. Riittävä altistus muuntaa useimmiten kehon puolustusta niin, että sietokyky paranee- ainakin omalle lemmikille. Vain pieni vähemmistö oireilee niin pahasti, että joutuu sanomaan lemmikille hyvästit.
Siedätyksestä on tullut allergiahoidon päivän sana välttämisen sijaan. Suuri osa ruokavalioista, jotka perustuvat tiettyjen aineiden välttämiseen, ovat tarpeettomia. Ne ovat Haahtelan mielestä jopa voineet opettaa lapsia vääränlaiseen syömisen tarkkailuun ja altistaa heitä syömishäiriöille.
Vakavissa allergioissa välttämisestä ei päästä, mutta siedätystä voidaan koettaa asiantuntijan valvonnassa. Hoito voi pelastaa hengen, sillä vuosia jatkunut täydellinen välttäminen lisää vaarallisen allergisen reaktion riskiä tilanteessa, jossa allergian aiheuttajaa menee vahingossa suuhun. HYKSin allergiaklinikan lastenyksikössä valvotusti tehdyillä siedätysohjelmilla vaikeasti allergiset lapset ovat saaneet jo sietokykyä maidolle ja vehnälle. Seuraavaksi kokeillaan pähkinää.
Puolustuskykyä voi Haahtelan mukaan hieman treenata myös syömällä probiootteja eli maitohappobakteereja, jotka tehostavat suolistobakteerien toimintaa." 

maanantai 2. tammikuuta 2012

Hoitaja vai omainen? - kas siinä pulma

Tehy-lehdessä 16/11 oli hyvä kolumni surusta. Kirjoittajan kokemukset hoitajana vastaavat aika hyvin omia kokemuksiani ja viimeinen kappale rakentavasta tavasta yrittää kohdistaa voimat kaiken jäljellä olevan hyvän kannattelemiseen on erittäin tärkeä asia. Tämä olisi hyvä muistaa aina. Kolumnin kirjoittaja on Pia Fredriksson.

"SURU ON RASKAS TAAKKA KANTAA

Jossain vaiheessa elämää jokainen meistä todennäköisesti sairastuu. Jossain vaiheessa elämää jokainen meistä todennäköisesti kokee läheisen vakavan sairauden mukanaan tuoman pelon, tuskan ja avuttomuuden tunteen. Jossain vaiheessa elämää huomaamme, että ne lukuisat työssämme koetut ikävät tilanteet ovatkin yhtäkkiä omaa todellisuuttamme. 
Minä koen sen ensi kertaa nyt.
Lähipiirissäni on viime aikoina tapahtunut monia surullisia sairastumisia ja ikäviä tapahtumia. Tapahtumat ovat dramaattisuudessaan pysäyttäneet minut ajattelemaan, josko nämä kasvun paikat voisivat tuoda mukanaan jotain muutakin kuin pelkkää surua ja tuskaa. Miltä tuntuu, kun joku läheinen sairastuu vakavasti? Mitä tapahtuu, kun huomaa, ettei elämä olekaan omien suunnitelmieni varassa vaan tapahtumaketjuja ohjaa joku tai jokin ihan muu? Miltä tuntuu, kun väsyttää niin, etteivät ajatukset tahdo pysyä kasassa ja tiedän, että tilanne tulee jatkumaan vielä pitkään, ennen kuin siihen löydetään ratkaisua? No pahaltahan se tuntuu. Ja joskus elämä ehtii ensin ja ratkaisee asiat puolestamme ilman, että kenelläkään on siihen nokan koputtamista.
Hoitaja on todennäköisesti hankala omainen. Huomasin usein potilastyössä ärsyyntyväni, kun omaiset hyvin tarkasti kyselivät hoidosta ja tehdyistä toimenpiteistä ja joskus jopa kyseenalaistivat hoitohenkilöstön päätöksiä ja tapaa tehdä töitä. Hoitajalle tulee hyvin herkästi olo, että omaiset etsivät virheitä ja silloin ajautuu huomaamattaan puolustuskannalle.
Huomaan itse ärsyyntyväni siitä, kun omaisen roolissa kysyn hoidosta ja huomaan hoitajan epävarmuuden. Yleensä saan vastaukseksi ensin lyhyen hiljaisuuden, sitten epäluuloisen katseen, kun hoitaja mielessään pohtii, miten ihmeessä osaan käyttää sanoja, kuten hypovolemia, parenteraalinen, hematokriitti, subaraknoidaali. Sitten varovaisen vastauksen, joka ei oikeastaan selvennä minulle yhtään mitään. Missä vaiheessa omaisesta tuli hoitajalle voimavaran sijasta uhka? Joskus minun on tehnyt mieli ottaa hoitajaa hellästi olkapäistä, ravistaa hieman ja sanoa, että kerro nyt vaan ihan niin kuin asiat ovat. Kyllä minä kestän sen, mitä suustasi putkahtaa, enkä minä suutu, vaikka ei olekaan vaihtanut tuota oksennuksesta vihreää tyynyliinaa, tippa on tukossa ja katetripussi räjähtämäisillään!
Hoitaja voi turvautua ammattirooliinsa, ja hänen on siten omaista helpompi asettaa tunteensa taka-alalle. Tämä on etuoikeus, joka auttaa meitä toimimaan järkevästi ja harkiten, muttei suinkaan tee meistä tunteettomia. Jotkut potilastapaukset tulevat kuitenkin lähelle eri tavoin kuin toiset. Jotkut tilanteet saattavat jostain syystä herättää meissä empatiaa, huolta ja jopa surua, kun taas toiset tilanteet ärsyttävät ja suututtavat meitä. Vaikka tiedämme, ettei sairaanhoito voi aina parantaa, odotamme silti hoidon parantavan. Kun potilaan ja omaisen odotukset eivät täyty, on tuloksena pettymys ja suru, joka usein puretaan hoitohenkilökuntaan. Pettymys ja suru vievät voimia, ne väsyttävät ja voivat loppujen lopuksi uuvuttaa mielen.
Rakentava tapa olisi yrittää kohdistaa voimat kaiken jäljellä olevan hyvän kannattelemiseen. Kaikki elämä loppuu ajallaan ja kaikesta on luovuttava. Ajatus luopumisesta on raskasta ja kuitenkin se on meillä jokaisella edessämme. Jokainen meistä kantaa taakkaa, joku kevyttä ja joku aivan liian raskasta. Meillä on myös hyvin erilaiset resurssit kestää kokemaamme. On lohdullista muistaa, että tämän päivän voimasi tulee riittää vain tälle päivälle, huomiseksi saat jo uudet." 
 
Koin itsekin menetyksen suvussani tässä syksyllä ja jouduin pohtimaan omaa rooliani, ollakko hoitaja vai omainen. Kuullessani sukulaisen kuolemasta, tenttasin asian kertojalta vaikka ja mitä. Hieman ehkä suutuinkin, kun minulle ei osattu vastata minun ammattitaitoani vastaavalla tasolla. Onneksi tajusin melko nopeasti keskustelevani ihmisen kanssa, joka ei ole hoitoalalla ja joka on sureva omainen. Tajusin myös itse olevani sureva omainen. Tämän asian sisäistettyäni oli minun helpompi surra ja tukea muita surevia omaisia.