Hoitaja vai omainen? - kas siinä pulma

Tehy-lehdessä 16/11 oli hyvä kolumni surusta. Kirjoittajan kokemukset hoitajana vastaavat aika hyvin omia kokemuksiani ja viimeinen kappale rakentavasta tavasta yrittää kohdistaa voimat kaiken jäljellä olevan hyvän kannattelemiseen on erittäin tärkeä asia. Tämä olisi hyvä muistaa aina. Kolumnin kirjoittaja on Pia Fredriksson.

"SURU ON RASKAS TAAKKA KANTAA

Jossain vaiheessa elämää jokainen meistä todennäköisesti sairastuu. Jossain vaiheessa elämää jokainen meistä todennäköisesti kokee läheisen vakavan sairauden mukanaan tuoman pelon, tuskan ja avuttomuuden tunteen. Jossain vaiheessa elämää huomaamme, että ne lukuisat työssämme koetut ikävät tilanteet ovatkin yhtäkkiä omaa todellisuuttamme. 
Minä koen sen ensi kertaa nyt.
Lähipiirissäni on viime aikoina tapahtunut monia surullisia sairastumisia ja ikäviä tapahtumia. Tapahtumat ovat dramaattisuudessaan pysäyttäneet minut ajattelemaan, josko nämä kasvun paikat voisivat tuoda mukanaan jotain muutakin kuin pelkkää surua ja tuskaa. Miltä tuntuu, kun joku läheinen sairastuu vakavasti? Mitä tapahtuu, kun huomaa, ettei elämä olekaan omien suunnitelmieni varassa vaan tapahtumaketjuja ohjaa joku tai jokin ihan muu? Miltä tuntuu, kun väsyttää niin, etteivät ajatukset tahdo pysyä kasassa ja tiedän, että tilanne tulee jatkumaan vielä pitkään, ennen kuin siihen löydetään ratkaisua? No pahaltahan se tuntuu. Ja joskus elämä ehtii ensin ja ratkaisee asiat puolestamme ilman, että kenelläkään on siihen nokan koputtamista.
Hoitaja on todennäköisesti hankala omainen. Huomasin usein potilastyössä ärsyyntyväni, kun omaiset hyvin tarkasti kyselivät hoidosta ja tehdyistä toimenpiteistä ja joskus jopa kyseenalaistivat hoitohenkilöstön päätöksiä ja tapaa tehdä töitä. Hoitajalle tulee hyvin herkästi olo, että omaiset etsivät virheitä ja silloin ajautuu huomaamattaan puolustuskannalle.
Huomaan itse ärsyyntyväni siitä, kun omaisen roolissa kysyn hoidosta ja huomaan hoitajan epävarmuuden. Yleensä saan vastaukseksi ensin lyhyen hiljaisuuden, sitten epäluuloisen katseen, kun hoitaja mielessään pohtii, miten ihmeessä osaan käyttää sanoja, kuten hypovolemia, parenteraalinen, hematokriitti, subaraknoidaali. Sitten varovaisen vastauksen, joka ei oikeastaan selvennä minulle yhtään mitään. Missä vaiheessa omaisesta tuli hoitajalle voimavaran sijasta uhka? Joskus minun on tehnyt mieli ottaa hoitajaa hellästi olkapäistä, ravistaa hieman ja sanoa, että kerro nyt vaan ihan niin kuin asiat ovat. Kyllä minä kestän sen, mitä suustasi putkahtaa, enkä minä suutu, vaikka ei olekaan vaihtanut tuota oksennuksesta vihreää tyynyliinaa, tippa on tukossa ja katetripussi räjähtämäisillään!
Hoitaja voi turvautua ammattirooliinsa, ja hänen on siten omaista helpompi asettaa tunteensa taka-alalle. Tämä on etuoikeus, joka auttaa meitä toimimaan järkevästi ja harkiten, muttei suinkaan tee meistä tunteettomia. Jotkut potilastapaukset tulevat kuitenkin lähelle eri tavoin kuin toiset. Jotkut tilanteet saattavat jostain syystä herättää meissä empatiaa, huolta ja jopa surua, kun taas toiset tilanteet ärsyttävät ja suututtavat meitä. Vaikka tiedämme, ettei sairaanhoito voi aina parantaa, odotamme silti hoidon parantavan. Kun potilaan ja omaisen odotukset eivät täyty, on tuloksena pettymys ja suru, joka usein puretaan hoitohenkilökuntaan. Pettymys ja suru vievät voimia, ne väsyttävät ja voivat loppujen lopuksi uuvuttaa mielen.
Rakentava tapa olisi yrittää kohdistaa voimat kaiken jäljellä olevan hyvän kannattelemiseen. Kaikki elämä loppuu ajallaan ja kaikesta on luovuttava. Ajatus luopumisesta on raskasta ja kuitenkin se on meillä jokaisella edessämme. Jokainen meistä kantaa taakkaa, joku kevyttä ja joku aivan liian raskasta. Meillä on myös hyvin erilaiset resurssit kestää kokemaamme. On lohdullista muistaa, että tämän päivän voimasi tulee riittää vain tälle päivälle, huomiseksi saat jo uudet." 
 
Koin itsekin menetyksen suvussani tässä syksyllä ja jouduin pohtimaan omaa rooliani, ollakko hoitaja vai omainen. Kuullessani sukulaisen kuolemasta, tenttasin asian kertojalta vaikka ja mitä. Hieman ehkä suutuinkin, kun minulle ei osattu vastata minun ammattitaitoani vastaavalla tasolla. Onneksi tajusin melko nopeasti keskustelevani ihmisen kanssa, joka ei ole hoitoalalla ja joka on sureva omainen. Tajusin myös itse olevani sureva omainen. Tämän asian sisäistettyäni oli minun helpompi surra ja tukea muita surevia omaisia.