Silloin hän muuttui pilveksi, joka hukutti veteen pellot ja kylät, ja kaikki sadattelivat häntä. Mutta pian hän huomasi että jokin väkevä voima työnsi häntä pois ja käsitti että se oli tuuli. "Kyllä se on mahtava!" hän ajatteli. "Kunpa minä voisin olla tuuli!"
Silloin hän muuttui tuuleksi, puhalsi tiiliä talojen katoista ja raastoi puita juuriltaan, ja häntä vihasivat ja pelkäsivät kaikki hänen alapuolellaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hän törmäsi johonkin joka ei hievahtanut vaikka hän kuinka voimakkaasti sitä puhalsi - suunnattoman suureen, pilviä hipovaan kiveen. "Kyllä tuo kivi on mahtava!" hän ajatteli. Kunpa minä voisin olla tuo kivi!"
Silloin hän muuttui korkeaksi virkamieheksi, häntä kannettiin kaikkialle kirjaillussa kantotuolissa ja häntä pelkäsivät ja vihasivat kaikki ihmiset, jotka joutuivat kumartamaan häntä hänen ohi kulkiessaan. Oli kuuma kesäpäivä ja virkamiehellä oli kovin tukala olo nihkeässä kantotuolissa. Hän katsoi aurinkoon. Se loisti ylväänä taivaalla hänen läsnäolostaan piittaamatta. "Kyllä aurinko on mahtava!" hän ajatteli. "Kunpa minä voisin olla aurinko!"
Silloin hän muuttui auringoksi, joka paistoi armottomasti kaikkien ylle ja korvensi pellot, ja maanviljelijät ja maatyöläiset kirosivat häntä. Mutta valtava musta pilvi liikkui hänen ja maan välitse eikä hänen valonsa enää päässyt loistamaan kaiken maanpäällisen ylle. "Kyllä tuo myrskypilvi on mahtava!" hän ajatteli. "Kunpa minä voisin olla pilvi!"
Ja tästä se lähtee. Adventtikalenterin ensimmäinen luukku. Kivenhakkaajan tarina alkaa.
"Oli kerran kivenhakkaaja, joka oli tyytymätön itseensä ja omaan asemaansa.
Eräänä päivänä hän kulki varakkaan kauppiaan talon ohi ja avonaisesta portista hän näki paljon kalleuksia ja tärkeitä vieraita."Kyllä tuo kauppias varmaan on mahtava!" ajatteli kivenhakkaaja. Hänen kävi kovasti kateeksi, ja hän toivoi että voisi olla tuo kauppias. Sitten hänen ei enää tarvitsisi elää mitättömän kivenhakkaajan elämää.
Suureksi hämmästyksekseen hän yhtäkkiä muuttui kauppiaaksi ja sai osakseen enemmän ylellisyyttä ja valtaa kuin oli koskaan osannut haaveillakaan ja joutui niiden kateuden ja inhon kohteeksi jotka eivät olleet yhtä varakkaita. Mutta pian ohi kulki kantotuolissa korkea virkamies, jota seurasi saattue ja kumistimia lyövä sotilasjoukko. Jokaisen, oli hän miten varakas tahansa, täytyi kumartaa syvään kulkueen edessä. "Kyllä tuo virkamies on mahtava!" hän ajatteli. "Kunpa minä voisin olla korkea virkamies!"
Tänä vuonna löysin tekstin, joka taipuu 24. luukun sijasta 4:n luukkuun. Joka adventtisunnuntai julkaisen pätkän tarinaa.
Tarina on kiinalainen satu kivenhakkaajasta, joka tahtoi olla jotain muuta kuin mitä oli. Täytyi mennä kauas nähdäkseen lähelle ja osatakseen arvostaa itseään. Tarinasta löytynee lukuisia versioita ja yksi niistä on disneyn Hessu ja lumottu kala.
Hyvää joulun odotusta ja muistakaa antaa itsellenne arvoa. Olette hyviä juuri omina itsenänne!
"Mutta Puh, miksi sinulla ei ole kiireitä?" sanoin.
"Koska on kaunis päivä" sanoi Puh.
" Niin, mutta -"
"Miksi sitä pilaamaan?"
"Mutta sinä voisit tehdä jotain Tärkeätä", minä sanoin.
"Niin minä teenkin", sanoi Puh.
"Niinkö? Mitä?"
"Minä kuuntelen", hän sanoi.
"Mitä sinä kuuntelet?"
"Lintuja. Ja tuota oravaa tuolla."
"No mitä ne sanovat?" minä kysyin.
"Että on kaunis päivä", sanoi Puh.
"Mutta senhän sinä tiedät jo", minä sanoin.
"Niin, mutta on aina mukava kuulla että joku muu on samaa mieltä", hän vastasi.
"No voisithan sinä hankkia Sivistystä vaikka Radiota kuuntelemalla", minä sanoin.
"Tuota vehjettäkö?"
"Juuri sitä. Miten sinä muuten tiedät mitä maailmassa tapahtuu?" minä sanoin
"Menen ulos katsomaan", sanoi Puh.
"Noh...tuota..." (Klik) "Kuuntele nyt tätä."
"Kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa tänään, kun viisi jumbojettiä törmäsi yhteen Los Angelesin keskustan yläpuolella..." radiossa kerrottiin.
"Mitä tuo muka maailmasa kertoo?" kysyi Puh.
"Hmm. Olet oikeassa." (Klik).
"Mitä linnut nyt sanovat?" Minä kysyin.
"Että on kaunis päivä." sanoi Puh.
Nalle Puha ja Tao; Benjamin Hoff.1993
"Milloin tarinan Ruma Ankanpoikanen lakkasi tuntemasta itsensä rumaksi? Kun se tajusi olevansa Joutsen. Meissä jokaisessa on jossakin sisimmässämme jotain Erityistä kätkettynä, jonkinlainen Joutsen. Mutta ennen kuin me sen havaitsemme, mitä muuta me voimme tehdä kuin räpiköidä ja polkea vettä?"
Kirjasta: Nalle Puh ja Tao; Benjamin Hoff. 1993.
”Tarinoiden synkkyyden jälkeen etsin kykyä välittää tupakkimiehelle toiveikkuutta. En halua olla saarnamies tai autonomian riistäjä, sillä elämän valinnat kuuluvat jokaiselle ja pahoittelen sanojeni aiheuttamaa mielipahaa. ”Kuolemaa ei voi lopullisesti huijata millään”, veistelee tupakkimies minulle.
Silti tupakkimiehen hukkaamia vuosia olisi vielä tarvittu hautajaisten sijaan. Niitä hyviä vuosia, joita vietetään rakkaiden ja lastenlasten kanssa elinvoimaisena toimien, täysin sydämin rakastaen, ehyenä eläen. Tämä on panos ja pelin henki, jonka tupakkimiehelle tarjoaisin. Ehyempi elämä, yhden valinnan päässä. Teen lupauksen tupakkimiehelle kollegion puolesta; autamme sinua, jos tarvitset meitä. Kerrotaan elämästä toisenlaisia tarinoita.”
Jouko Nurkkala; Tupakkimiehen ehyempi elämä. Lapin-Kansa 24.7.20
”Tapaan tupakkimiehet poliklinikalla. Toinen on Iäkäs ja keuhkot savun runtelemat, toinen nuori ja jalka veritulppaa täynnä. Toisella tupakin savu on hyväillyt keuhkoja jo vuosikymmeniä, ahtauttaen, hiillostaen. Jokainen tupakintäytteinen hengenveto puhkoo hentoja keuhkorakkuloita, aivan kuten kuplamuovi hajoaa sormien välissä, laajentaen, polttaen, ahdistaen. Tupakkimies kertoo tukahduttavasta tunteesta, kotipiiput eivät auta, kun keuhkot ovat riekaleina. Tupakkia vielä kuluu. Kytkemme kaksoispaineventilaattorit, ja henki kulkee taas hetken paremmin. Puhumme lopettamisesta, sillä se olisi loppukeuhkot pelastava hoito. Tupakkimies jää pohtimaan.
Tulppamies on polttanut vasta puoli vuotta. Elinvoimaa uhkuva nuorimies, jonka luunmurtuma ei parane ja jolla jalan verisuonet tukkeutuvat itsekseen sisältä käsin. Sisään lipuu tulppamiehen kohtalotoveri, sydäninfarktin kourissa riutuva tupakkimies, jolla aamuhenkosten synnyttämä tumpin mittainen veritulppa raatelee sydänlihaksen kuoliaaksi. Aloitamme akuutin koronaaripotilaan hoidon.
Kardiologian osastolla toipuneille potilaille luetaan tupakkamonologia siitä, miten sisään hengitetyt sumupilvet hajoavat vereen kymmeniksi myrkky-yhdisteiksi aiheuttaen punaisena kytevää tulehdusta kaikkialle verisuonistoon. Osastolta kotiutuvat rinta rinnan sydänlääkärin ihmepelastuksen kokeneet, mutta myös särkyneet sydämet, vajaalla elinvoimalla, sydän vajaatoiminnassa.
Tarinan kolmas tulppamies makaa halvaantuneena sängyssä. Tupakki ei kysele, minne jälkensä jättää, vaan tasapuolisesti polttaa aivovaltimoita tukkoon, loitsii suoniin pullistumia tai puhkoo niitä rikki vuodattaen veren aivokudokseen. Mustan magian lailla tupakki varastaa ihmiseltä puhekyvyn, muistot tai itsenäisen elämän. Kytevänä liekkinä etenevä inflammaatio hiipii suonissa päästä varpaisiin jättäen jälkeensä hiiltyneitä, kuolioon menneitä varpaanpäitä sekä traagisia ihmiskohtaloita.
Amputaatiotekniikoita onkin kehitetty lukuisia. Onneksi moderni medisiina rientää väliin tukoksia liuottaen, pullistumia korjaten, halvaantuneita parantaen. Tänään tupakkimies selviää omin jaloin rakkaidensa luokse.
Toisin on neljännen tupakkamiehen tarinan laita. Tupakka syö miestä kasvattaen syöpää mitä moninaisimmissa muodoissa elimiä tukkien ja rikki repien. Aamu kahdeksalta tupakkimiehet siirtyvät jonossa kohti leikkaussaleja. Tupakin polttomerkki löytyy jollakin kielestä ja nielusta, toisella ruokatorvesta ja haimasta. Keuhkosyöpää varten on varattu kokonainen osasto. Kirurgien, syöpälääkärien ja keuhkolääkärien armada on valjastettu tupakkasyövän suitsimiseen. Syöpätaistelu voitetaan onneksi yhä useammin. Moni lopettaa tupakin ensimmäisen syövän kohdalla.”
Jatkuu..
Jouko Nurkkala; Tupakkimiehen ehyempi elämä. Lapin Kansa 24.7.20
Seuraava kirjoitus on 24.7.20 Lapin Kansassa julkaistu näkökulma. Kirjoittaja on Jouko Nurkkala. Nurkkala on akuuttilääketieteen erikoislääkäri ja yleislääkäri, joka erikoistuu anestesiaan ja tehohoitoon. Kirjoitus on täällä siksi, että kohtaan itsekin tupakkimiehiä ja -naisia työssäni. Tekstissä käytetyt kuvaukset kohtaamisista tupakoitsijoiden kanssa ovat hyvin tuttuja, myös valistus näkökulma on tuttu. Suru tulee puseroon jo keuhkonsa karrelle polttoaineiden kanssa. Itse haluaisin viedä muutaman paljon tupakoivan ystäväni kohtaamaan näitä ihmisiä, koska sanat tai kuvat eivät vain riitä. Voisinko säikyttää heidät lopettamaan tupakoinnin? Teksti on tässä blogissa jaettu kolmeen osaan.
”Tupakkimiehen ehyempi elämä
Tunnen usein voimattomuutta ja suurta huolta tavatessani tupakkimiehen. Välillä kasvot ovat nuoret ja uljaat, ajoittain uurteiset ja harmaat, kuin tuhka tuhkakupissa. Sormet ovat työmiehen uran uurtamat, tupakin kellistämät. Välillä taas sorjat, savukkeen rypyttämät naisen kädet.
Sormet vievät tupakin huulille tuhannetta tai ensimmäistä kertaa. Hetki on sosiaalinen tai yksinäinen, välillä viihteellinen tai riippuvuuden pakottama. Moni kai miettii, miksi joskus aloitinkaan. Moni etsii voimaa lopettaa.
Kohtaan tupakkimiehen vastaanotolla erilaisten ajatusten kera, puhumme eletystä elämästä ja koetuista vaivoista, tekemisistä ja menemisistä. Kysyn tupakoinnista ja lopettamisesta ja tupakkimies vastaa tietävänsä. Lopetettukin on monta kertaa, aloitettu vain yhden kerran enemmän. Keskustelemme haitoista, niistäkin tupakkimies on kuullut. Hyvää hetkeä ei ole näköpiirissä; jos sitten myöhemmin, sanoo tupakkimies. Kannustan ja olen huolissani. Side tupakkiin on väkevä.
Nykylääkäri on potilaan advokaatti ja kanssakulkija. Pitää olla korrekti ja tieteellinen, pelottelu on sopimatonta. Lääkäreiden keskuudessa kerrotaan toki tarinoita siitä, miten miten joku pelotteli potilaan hengiltä. Siihen loppui tupakointi. Toinen tohtori argumentoi ennaltaehkäisyn tärkeydestä ja kolmas hypnotisoi. Tupakkimies on kuullut monta poppamiestä ja valistajaa vailla tulosta. Välillä lääkäri on ollut vaiti tupakasta, aivan kuin kummallakaan ei olisi keinoja pattitilanteessa ja tupakka tukkii molempien suut kokonaan. Miten minä voisin onnistua?
En halua olla mykkä, mutta mistä löytäisin oikeita sanoja? Miten voisin puhutella toista siten, että tavoitamme yhdessä riittävää tarvetta, voimaa ja uskoa viimeiseen tuppaukseen? Jos tohtisin, kertoisin tarinoita menneiden tupakkimiesten opetuksista, kärsimyksistä, elämästä ja kuolemasta. Jos osaisin, kertoisin tarinat vakavalla empatialla, äärimmäisellä tärkeydellä, suoraselkäisillä faktoilla, kannustamalla, rohkaisemalla ja täydempää elämää tavoitellen. Puhuisin kuin mies miehelle, sillä panokset ovat korkeat.”
Jatkuu...
” MITÄ JOKAISEN ON KEUHKOTAUDISTA TIEDETTÄVÄ
Suomen pieni kansa menettää keskimäärin joka tunti yhden jäsenistään keuhkotaudin tähden.
Tätä suunnatonta tuhoa voidaan varmasti ja tehokkaasti vähentää estämällä uusien keuhkotautitapausten syntymistä. Tätä varten on tiedettävä seuraavat seikat:
Keuhkotauti on tarttuva tauti, se toisin sanoen voi siirtyä keuhkotautisesta terveeseen.
Taudinsiementä, n.s. Tuberkelibasilleja, on etenkin keuhkotautisten ysköksissä sekä niissä pienissä limapisaroissa, joita yskiessä ja aivastaessa lentelee suusta.
Yskösten tuottama vaara voidaan välttää kokoamalla yskökset kannelliseen sylkyastiaan, josta ne sitten hävitetään polttamalla. Lattialle ei kukaan milloinkaan saa sylkeä.
Ei koskaan saa yskiä toiseen henkilöön päin. Yskiessä on pysyteltävä käsivarrenmitan päässä muista henkilöistä ja pantava nenäliina suun eteen, kun yskänkohtaus tulee.
Pienillä lapsilla on paljoa heikompi vastustusvoima tuberkelibasilleihin nähden kuin täysikasvuisilla.
Sentähden lapsia on aivan erityisesti suojeltava tartunnalta. Keuhkotautinen henkilö ei saa lapsia hoitaa eikä yhdessä niiden kanssa nukkua, olipa tämä hoitaja sitten nuori tai vanha, lapsen äiti tai muu läheinen. Keuhkotautinen äiti ei saa antaa lapselleen rintaa. Lattian, jolla lapset konttaavat, pitää olla puhdas.
Keuhkotauti ei ole perinnöllinen, se on vain tarttuva tauti.
Auringonpaiste tuhoaa tuberkelibasillit lyhyessä ajassa. Sentähden on koteihimme saatava runsaasti aurinkoa. Ikkunat etelään päin! Valoaestävät verhot ja uutimet pois! Seinäänkiinnitetyt nurkkasängyt käytännöstä pois! Parhaat suojeluskeinomme keuhkotautia vastaan ovat juuri auringonpaiste ja puhtaus kaikessa.”
Ote kirjasta: Katariina Vuori; Joulumerkkikodin lapset. 2016.
Korona on opettanut minulle uutta työkavereistani, omasta työstäni ja minusta itsestäni niin henkisestä kuin fyysisestäkin näkökulmasta. Keskityn nyt fyysiseen puoleen. Käykää myös lukemassa työkenkä postaus vuodelta -18.
”Ajan merkitsemiä
Maailma on ihmeellinen ja täynnä aarteita. Tällä ei ole lainkaan tekemistä aineellisten arvojen kanssa. Todellisia ja merkityksellisiä aarteita ovat toiset ihmiset, havainnot, muistot ja ajatukset. Ne ovat erottamaton osa ihmisen elämää, niihin kiinnittyvät toiveet, odotukset, pettymykset ja ilot. Aarteet ovat vaikeasti määriteltävissä ja kuitenkin niissä kuin huomaamatta kiteytyy kaikki se millä on merkitystä. Korvaamattomin niistä on ihmisen integriteetti. Se häneltä kuitenkin helposti riistetään ympäri maailmaa riehuvissä kriiseissä ja julmuuksissa. Jäljelle jäävät muistot.
Välillä muistot saavat fyysisen muodon, niistä saattaa tulla kuriositeetteja. Kuriositeetit ovat esineitä, jotka ovat jollekulle erityisiä. Olemuksessaan ne kantavat merkkejä oman aikansa ja kulttuurinsa erityispiirteistä, muistoja ja tarinoita niitä tärkeinä pitäneestä ihmisestä. Niissä arki ja ylevä kohtaavat yllättävinäkin yhdistelminä, monesti viitteinä ihmisen intohimon tai kaipuun kohteisiin. Kuriositeetit ovat useimmiten ajan merkitsemiä, ne ovat harvoin täydellisiä, pikemminkin kolhiintuneita tai käytössä kuluneita. Ne saattavat asettaa kuvastamiaan suuriakin asioita uuteen valoon tai tuoda esiin välähdyksiä odottamattomista aistimuksista. Niiden kantamat muistot voivat koskettaa mitä erilaisimpia ulottuvuuksia, yhteistä niille on tunne korvaamattomuudesta.
Joskus kuriositeettien kohtaloksi on tullut jäädä tarpeettomaksi, hylätyksi, hukatuksi tai unohdetuksi, päätyä muiden kaltaistensa sekaan kirpputoreille. Siellä ne näyttäytyvät usein outoina esineinä joiden merkitys jää arvoitukseksi. Sen henkiin herättämiseksi ja uudestaan synnyttämiseksi vaaditaan tarkkaa silmää, absurdin tajua ja leikkimielisyyttä, kykyä luopua pelkän estetiikan luomista vankoista kahleista. Niistä. Päästyään on vapaa löytämään kaunista, merkittävää ja hellyttävää mitä oudoimmista yhteyksistä. Sattuma on siinä suureksi avuksi mutta se ei itsessään riitä. Sen lisäksi tarvitaan myötäelämiskykyä ja rohkeutta altistua ennalta määräämättömälle. Kuriositeeteille alttiit löytäjät suhtautuvat elämiseenkin seikkailuna, jonka lumous syttyy kerta toisensa jälkeen tavalliseen arkeen sisältyvistä yllättävistä havainnoista. Yhtäkkinen oivallus joka päiväisessä elämässä saattaa saada alkunsa mistä tahansa aistimuksesta ja täyttää mielen syvällä tyydytyksellä.
Oudon tai tuntemattoman kohtaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta kun ei oikein tiedä mihin tarttua. Kiinnostuksen kautta, hiljaa havainnoiden mistä tahansa löytää vähitellen ihmeen tuttuja ulottuvuuksia. Kyse on lopultakin halusta ja kyvystä nähdä toisin, tottumuksen luomien rajoitusten voittamisesta.”Ajan merkitsemiä; Leena Kuumola. Essee teoksesta Inventarium; Catarina Ryöppy. 2020. (Mustataide)
”Kaikki uskomuksemme ovat yhteydessä niihin läheisesti linkittyviin uskomuksiin. Uskon, että lääkärin minulle määräämät lääkkeet parantavat sairauteni. Tämä on yhteydessä uskomuksiini, että lääkäri on ammattimies ja perillä tieteenalansa uusimmista tuloksista. Ennusteeni lääkityksen vaikutuksista voivat muuttua, jos muissa uskomuksissani tapahtuu muutoksia. Yleistäen: jos hylkään tämänhetkisen uskoni tieteelliseen lääketieteeseen tai ennusteeni, että aiempiin näyttöihin voi melko varmasti luottaa tulevaisuudessakin, horjuu myös luottamukseni lääkkeisiin. Tämä luottamus nojaa uskomuksiin, jotka ovat yhteydessä kaikkiin järjestelmäni muihin osiin.
On yksinkertaistavaa ajatella, että voimme päättää, onko uskomus tosi vai epätosi pelkästään vertaamalla sitä siihen osaan maailmaa, josta se kertoo. Jos lääkkeet eivät vaikutakaan halutulla tavalla, minun pitää ilmeisesti tarkistaa uskomuksiani. Mutta muutoksia voi tehdä monella tapaa. Voin päättää, että lääkäri onkin huonompi kuin olin uskonut. Tai ehkä jokin minussa oleva kemiallinen poikkeavuus häiritsi lääkkeen vaikutusta. Tai sitten lääkkeet saattoivat olla huolimattomasti valmistettuja. Toinen äärimmäisyys on, että luovun käsityksestäni että moderni lääketiede on kunnollista tai hylkään jopa tieteellisen menetelmän, jolle se perustuu. Keskivälin reaktio olisi päättää, että tätä lääkettä tai tätä sairautta ei ymmärretäkkään niin hyvin kuin olin luullut.
Tätä todisteiden tulkintaan liittyvää vapaavalintaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen, jos on päättänyt pitää kiinni uskomuksestaan. Kuinka absurdista uskomuksesta tahansa voidaan pitää kiinni, kunhan ollaan valmiita tekemään riittäviä tarkistuksia järjestelmän muihin osiin. Maapallon litteyteen voi edelleen uskoa, jos on valmis postuloimaan radikaalisti erilaisen fysiikan teorian; satelliittikuvathan voidaan selittää salaliiton avulla tai valon vääristymisellä avaruudessa. Joillakin saattaa olla uskomus -vaikkapa kreationismi- joka on ristiriidassa todisteiden kanssa. Jos tämä uskomus on heidän järjestelmänsä joustamaton osa, kaikkia muita osia voidaan väännellä siihen sopiviksi. Philip Gosse kiisti fossiilien evoluutioteorian todistusvoiman ja ehdotti, että Jumala on voinut järjestää fossiilit näyttämään tuloksilta evoluutiosta.
Uskomusjärjestelmän yksi malli on eräänlainen teräslankakehikko jollaisella lapset joskus leikkivät. Kehikko koostuu useista jäykistä teräslangan kappaleista. Liitoskohdat, joissa teräslangan kappaleet liittyvät toisiinsa, voidaan säätää eri kulmiin. Mille tahansa kehikon osalle voi valita mieleisensä muodon, jos sen sopeuttamiseksi antaa kehikon muiden osien taipua ja vääntyä. Uskomus, joka halutaan säilyttää mihin hintaan hyvänsä, on juuri joustamaton osa, jonka annetaan määrätä muun kehikon muoto.
Järjestelmän uskomuksiin ei kuulu uskomuksia yksinomaan siitä, minkälainen maailma on ja mikä on toivottavaa. Jotkut uskomukset koskevat toisten uskomusten hyväksyttävyyttä ja niitä käytetään myös, kun valitaan eri uskomusten välillä. Niitä voi kutsua rakenteellisiksi uskomuksiksi. Ne ovat kuin rakennuksen kantavat seinät. Kun rakenteellisesta uskomuksesta luovutaan, on todennäköistä, että muutoksia tapahtuu kaikkialla järjestelmässä. Jotkin rakenteelliset uskomukset koskevat vakuuttavuutta. Toisinaan esimerkiksi ajatellaan, että kahden uskomuksen ollessa yhteensopivia todisteiden kanssa yksinkertaisempaa on pidettävä vakuuttavampana.
Auktoriteettiin vetoaminen on erilainen rakenteellinen uskomus. Sellainen on esimerkiksi Descartesin väite, että jumalallinen auktoriteetti on aina ihmisjärkeä parempi tie totuuden löytämiseksi, mutta sillä on myös maalliset vastineensa. Osa ihmisistä suhtautuu näkemyksiinsä tieteestä tai taloudesta kuin uskontoon. Heillä on pikemminkin Uskomus kuin uskomus. Ominaista heidän järjestelmälleen on, että siihen kuuluu Uskomus, josta ei hevin jousteta. Sellainen Uskomus perustellaan usein vetoamalla auktoriteettiin. Varsinaisessa uskonnossa auktoriteetti voi olla paavi, kirkko tai Raamattu -mutta myös poliittisia uskontoja on olemassa.”
”Jos voisimme palata takaisin menneeseen, sanoi J.L.B. Matekoni kaataessaan teetä Mma Ramotswen mukiin. Olen miettinyt sitä usein. Jos voisimme palata ja tietäisimme sen mitä tiedämme nyt... Hän pudisti päätään ajatuksilleen. Voi hyvä luoja! Eläisin elämäni aivan toisin.”
”Ajatella, jos ei koskaan voisi tulla iloiseksi tai pettyä, mietti isä veneen kiitäessä läpi myrskyn. Ei koskaan voisi pitää kenestäkään, ei suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä kärsiä omantunnonvaivoja...
Ei mitään. Kamalaa.”Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Hattivattien salaisuus.
”Aamupuoleen myrsky vaimeni. Vilijonkka tuskin huomasi sitä, hän vain istui miettimässä itseään ja onnettomuuksiaan ja huonekalujaan ja aprikoi, miten saisi kaiken taas paikoilleen. Oikeastaan ei ollut tapahtunut muuta kuin että savupiippu oli lentänyt maahan.
Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä hän tiennyt miten menetellä päästäkseen taas oikeille raiteille.
Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma, halusiko hän sen takaisin. Entä sen kaiken, mitä vanha Vilijonkka oli omistanut?
Kaiken mikä oli särkynyt ja nokeutunut ja halkeillut ja kastunut? Ajatella, että pitäisi istua viikkokausia korjaamassa, liimaamassa ja paikkaamassa ja etsimässä hävinneitä palasia...
Pitäisikö hänen pestä ja silittää ja maalata ja olla pahoillaan niistä esineistä, joita ei voinut korjata, ja tietää aina, että kaikki oli joka tapauksessa säröillä ja että ennen oli ollut paljon hienompaa... Voi ei! Ja järjestää sitten koko kurjuus takaisin paikoilleen samoihin synkkiin huoneisiin ja koettaa aina vain kuvitella, että ne olisivat kodikkaita...
-Ei, minä en tee sitä! Vilijonkka huudahti ja nousi jäykille jaloilleen. -Jos yritän saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä... Minä tunnen sen. Silloin pyörremyrskyt tulevat hiipien minun perässäni ja syklonit ja taifuunit...
Hän katsoi ensi kerran hemulin taloa. Se seisoi paikallaan. Kaikki rikkinäinen oli talon sisällä, lojui siellä ja odotti että hän tulisi korjaamaan...
Kukaan oikea Vilijonkka ei ollut ikinä jättänyt kauniita perintöhuonekalujaan ajelehtimaan... -Äiti sanoisi, ettei kukaan saa paeta velvollisuuksiaan, mutisi Vilijonkka. Oli jo aamu.
Itäinen taivaanranta odotti auringon nousua. Hätääntyneitä tuulispäitä kiiti yli meren, ja myrsky oli unohtanut pilvenriekaleita pitkin taivasta. Joitakin heikkoja ukkosen jyrähdyksiä vyöryi ohi.
Sää oli levoton, laineetkaan eivät tienneet mihin tahtoivat. Vilijonkka epäröi.
Ja silloin hän näki vesipatsaan.
Se ei muistuttanut ollenkaan Vilijonkan omaa vesipatsasta, joka oli musta ja kiiltävä. Tämä oli aito. Se oli valoisa. Se oli valkea pilvenpyörre, joka pyöri alaspäin valtavana kierteenä ja muuttui liidunvalkoiseksi siinä, missä vesi kohosi merestä sitä vastaan.
Se ei ulvonut, se ei syöksynyt. Se oli aivan hiljaa ja tuli verkalleen ja hiljaa huojuen rantaa kohti. Nyt se värittyi auringon noustessa ruusunpunaiseksi.
Vesipatsas oli loputtoman korkea, se pyöri äänettömästi ja rajusti itsensä ympäri, se lähestyi lähestymistään...
Vilijonkka ei voinut liikahtaakaan. Hän seisoi aivan hiljaa, aivan hiljaa, puristi posliinista kissanpoikaa ja ajatteli: Voi, minun kaunis ihana onnettomuuteni...
Vesipatsas kulki rannan yli aika läheltä Vilijonkkaa. Valkoinen pyörre liukui majesteettisesti hänen ohitseen, nyt se oli muuttunut hiekkapatsaaksi ja kohotti aivan rauhallisesti hemulin talon katon ilmaan. Vilijonkka näki katon nousevan ja katoavan. Hän näki huonekalujensa tempautuvan pyörteeseen ja katoavan. Siinä menivät suoraan taivaaseen kaikki hänen koriste-esineensä, tarjotinliinat ja valokuvat, teepannumyssyt ja isoäidin kermakannu, silkillä ja hopealla kirjaillut muistolauseet, kaikki, kaikki, ja hän ajatteli hurmaantuneena: Onpa ihanaa! Mitä minä pieni Vilijonkka parka voin mahtaville luonnonvoimille? Mitä tämän jälkeen voi tehdä? Ei mitään! Kaikki on siivottu puhtaaksi ja lakaistu pois!
Patsas vaelsi juhlallisesti sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää.
Vilijonkka henkäisi syvään. -Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. -Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.”Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin.
”Itsenäisyys on väistämättä rajallista. Meillä ei ole aikaa eikä kykyä harkita itse kaikkia päätöksiämme. Meidän on siis käytettävä oikopolkuja, ja auktoriteetteihin luottaminen on yksi niistä. Monet asiat riippuvat jollain tapaa kritiikittömästä tottelevaisuudesta. Kirurgit tarvitsevat avustajia, jotka tottelevat ilman suurempaa suukopua. Palokunnan, armeijan, sairaankuljetuksen, poliisin ja jopa lentoyhtiön toiminnan tehokkuus edellyttää ihmisiä, jotka uhraavat osan itsenäisyydestään ja jotka suurimman osan ajasta tottelevat saamiaan määräyksiä. Heidän on oletettava, etteivät heidän esimiehensä syyllisty törkeisiin virheisiin tai moraalisiin hirveyksiin. Ilman tällaista luottamusta sosiaalinen elämä olisi hankalaa.”Jonathan Glover; Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Luku 34 kuuliaisuus ja mukautuvuus.
”Paavo ja Pekka
Paavo ja Pekka lähtivät kotoa heti kun se oli mahdollista. Perjantaina se oli. He juoksivat niin pitkälle että Äitistä ja Iskästä näkyi vain kaksi pientä pistettä. Sitten he pysähtyivät niitylle ja huokasivat syvään.
–Nyt olemme niityllä. Tästä jos jatketaan, päästään maailmalle, Pekka sanoi.
Niityllä käveli lehmä.
–Mikä tuo on? Paavo kysyi.
–Se on se lehmä. Siitä oli satukirjassa kuva, Pekka vastasi.
–Ai. Jatketaan, Paavo sanoi.
Käveltyään kolme tuntia he tulivat maailmaan, keskelle pörinää ja ujellusta. Kerrostaloja nousi korkeuksiin, taivaasta näkyi vain kaksi pilvenriekaletta, kadulla oli aikuisia niin paljon ettei yhdenkään naamaan voinut keskittyä, mistään ei saanut mitään selvää, joka paikassa oli kaikkea.
–Onko tämä se maailma? Paavo kysyi.
–Tämä se on, tästä oli puhetta Isän kanssa kerran. Ja siinä yhdessä kirjassa oli tästä kuva, Pekka vastasi.
–Ai. Eihän täällä kuule omaa ääntään, Paavo sanoi ja väisti isoa rekkaa, jossa luki Isover, paras eriste. Rekan jälkeen tuli juna, sata autoa, mopoja ja lastenvaunut, joissa istui tuntematon lapsi. Se yritti lyödä Paavoa, mutta ei osunut.
–Saako sitä lyödä takaisin? Paavo kysyi.
–Luultavasti ei... hetkinen, yritän muistella... joo, ei saa, Pekka sanoi.
–Ai. Miksi se saa lyödä, mutta minä en? Paavo kysyi.
–Se on maailman lapsi, Pekka selitti.
–Mitä me sitten ollaan, mehän ollaan maailmassa myös? Paavo kysyi.
– Luultavasti nyt tuli vaikea kysymys, Pekka vastasi.
Kun Paavo ja Pekka olivat seisseet keskellä maailmaa neljä tuntia, heille tuli nälkä. Saadakseen ruokaa he menivät töihin.
Pekka meni insinööriksi isoon toimistoon, perusti perheen ja rakensi valkotiilisen talon.
Paavo meni nosturinkuljettajaksi ja näki sieltä koko maailman. Hän näki kuinka Pekka heräsi aamulla, meni autoonsa ja lipui pitkässä ruuhkassa kuin muurahainen.
Kun Paavo ja Pekka olivat olleet töissä kolmekymmentä vuotta, he tapasivat kadunkulmassa.
–Terve Paavo, Pekka sanoi.
–Terve, Paavo vastasi. –Onko sinulla perhettä?
–Luultavasti. Entä sinulla?
–Ei ole, Paavo vastasi. –Onko vielä nälkä?
–Ei. Paljon on tullut syötyä. Sellaistakin mitä ei ollut koskaan kotona.
–Ai. Saatko paljon palkkaa?
–Saan. Mutta en tiedä mitä rahalla tekisin. Minulla on jo ruokaa ja se talo. Saatko sinä paljon palkkaa?
–En. Mutta siellä on niin hyvät näkymät. Näen sieltä sinutkin joka aamu, jos haluan. Aina en halua. Katselen myös lintuja, lähinnä isoja, Paavo vastasi. –Onko sinulla ikäiseksesi hyvä kunto?
–Luultavasti. Entä sinulla?
–Selkä on sökö. Mutta keuhkot, aivot ja etenkin sisäelimet voivat mainiosti. Mennäänkö kahville? Paavo ehdotti.
–Mennään vaan. Minä tarjoan.
–Ei kun minä. Sinulla on niin paljon rahaa, ettei sen menettäminen tunnu sinusta miltään, Paavo sanoi.
–Luultavasti ei.
Pekka ja Paavo menivät kahville. He olivat jo tottuneet maailmaan, joka porisi heidän ympärillään. He joivat kahvia ja söivät viinereitä ihan rauhassa samaan aikaan kun toiset sotivat, menivät naimisiin, erosivat, ostivat kulmasohvia ja vinkkasivat silmää.
Kahvin jälkeen Paavo ja Pekka menivät töihinsä ja olivat siellä koko loppuelämänsä. Paavo laskeutui nosturistaan vähän vaille viisi, Pekka lukitsi toimistonsa oven viisi yli viisi. Kummallakin oli harmaa tukka ja yksi toive.
Pekka halusi lähteä maailmasta lepakkona. Hän oli nähnyt sellaisen kaksi kertaa, ensin television luonto-ohjelmassa ja sitten ladon katossa.
Paavon ainoa toive oli se, että saisi vielä kerran syödä Eromangan lihapiirakkaa torikahvilassa. Hän oli syönyt viisisataa piirakkaa nosturissa, mutta on eri asia nauttia piirakasta maan päällä.
Pekan ja Paavon toiveet toteutuivat.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Pekan sydän pysähtyi, ja hän muuttui lepakoksi. Pekka liiteli pitkin puutarhaa, kaarsi kaupungille ja kävi entisen toimistonsa katolla. Sieltä hän näki koko maailman ja ensimmäistä kertaa elämässään hän saattoi tuumailla: voisin lentää Sotkamoon katsomaan pesäpalloa. Mutta ihan ensin Pekka päätti käydä torilla kahvilla. Pekka lehahti torille ja istuutui valkoiselle muovi tuolille.
–Mitä lepakolle? Torimyyjä kysyi.
–Pikkukahvi, lepakko vastasi. –Ja maitovara, kiitos.
–Ota piirakan kanssa! Kuului vierestä. Lokki tirritti lepakkoa silmiin.
–Eromangan piirakka! Lokki rääkyi ja näykki omaa piirakkaansa.
–Jos minä en nyt, lepakko sanoi.
–Ota veljes kunniaks! Lokki ehdotti.
–Mitä? Lepakko säikähti.
–Sitä,sitä! Eikös se ole Pekka siinä, lepakon sisällä?! Minä olen Paavo, vaikka olenkin lokki, lokki sanoi.
–Paavo? Pekka katsoi epäuskoisena lokkia.
–Minähän se tässä. Ja sinä olet sitten lepakko?
–Luultavasti, Pekka vastasi. –Mistä sinä minut tunnistit?
–Sinä pyydät aina sen maitovaran, lokki vastasi.
–Ja sinä sitten lokiksi aloit? Lepakko sanoi.
–Kyllä. Katselin koko elämäni sieltä nosturista erilaisia lintuja. Lokki jäi mieleen, ja sellaiseksi pääsin, lokki vastasi.
–Hieno juttu, lepakko sanoi. –Saatiin elää ja kuolla. Ja tavattiinkin vielä. Enempää puhuttavaa ei ollut. Lepakko ja lokki joivat kahvia ja söivät lihapiirakkaa ja nauttivat auringon lämmöstä. Sitten he lehahtivat niin korkealle että maailmasta näkyi vain pieni piste.
–Sinne jäivät pyörimään ja pitämään meteliä, lokki sanoi.
–Niin jäivät. Jouti jäädä maailma, lepakko sanoi.
–Jouti, lokki vastasi.”Kari Hotakainen; Satukirja. 2004.
”Vain osa meistä on terve: vain osa meitä rakastaa mielihyvää ja pitkiä onnellisia päiviä, haluaa elää yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja kuolla rauhassa talossa, jonka rakensimme ja joka suojaa jälkeemme tulevia. Toinen puoli meistä on lähes hullu... ja haluaa kuolla katastrofissa joka palauttaa elämän alkutekijöihinsä jättämättä talostamme jäljelle mitään muuta kuin mustuneen kivijalan. Luontomme valoisa puoli taistelee sisällämme tätä levotonta pimeyttä vastaan, eikä kumpikaan ole oikein koskaan voitolla, koska meidät on jaettu kahdeksi riitapukariksi, jotka tarvitsevat toisiaan.”Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon; Kirjasta Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Jonathan Glover. Luku 17 Tribaalikonfliktin juuret.
”Barbarismin karistaminen
Useimmille ihmisille tärkeimmät hyveet ovat suurimman osan ajasta paikallisia ja henkilökohtaisia. Arkielämässä hyvyys on merkittävämpää kuin usko ihmisoikeuksiin. Pieni on kaunista, kun mietitään miten tulisi elää. On oikein korostaa rehellisyyttä ihmissuhteissa, avuliaisuutta ystäville, hellyyttä lapsille, luovan työn tekemistä ja alttiutta pitää ihmisistä.
Tämä lähikuva soveltuu hyvin useimpien elämään, mutta se on kovin rajoittunut. Emme ole pelkästään vanhempia, ystäviä ja naapureita. Kuulumme myös ihmislajiin, joka rimpuilee eroon brutaalista menneisyydestään.
Lajimme pääsi maapallolla hallitsevaan asemaan osittain siksi, että se älysi keksiä menetelmiä, joilla voidaan tappaa matkankin päästä. Eloonjääneet metsästäjälaumat olivat lisäksi usein niitä, jotka olivat parhaita tappamaan kilpailevien laumojen ihmisiä. Ihmisen tietoisuus on kehittyessään kyennyt nousemaan synkän syntyperänsä yläpuolelle. Vaikka ihmislaji onkin päässyt asemaansa tappamisen taidoillaan, se on sittemmin kehittänyt eettisiä säännöstöjä- ja hyväksynyt jäsenikseen myös pasifisteja ja vegetaareja.
Emme ole kuitenkaan päässeet syntyperäisistä epämuodostumistamme. Elämme vieläkin heimoina, joita riivaavat ilmeisen loppumattomat keskinäisen tappamisen epidemiat. Poliittisten konfliktien jälkeensä jättämien ruumiiden määrä 1900-luvun lopulla osoittaa, että julkiset toimet väkivallan kahlitsemiseksi ovat edelleen riittämättömiä. Julmuuden juhlat jatkuvat. Mutta nyt kun tämä valtava yhteiskunnallinen kyvyttömyys myönnetään, sen korjaaminen tulee mahdolliseksi.
Kuulumme lajiin, joka sekä on julma että kammoksuu julmuutta. Julmuutemme ja hyvien pyrkimystemme välillä on koko tunnetun historiamme ajan vallinnut sama ristiriita. Oman aikamme merkityksen korostaminen ei tässä kuitenkaan ole turhaa pöyhkeyttä. Väkivallan purkaukset ovat nykyään erityisen vaarallisia, koska teknologian kehittyneisyys tekee niistä uhan koko lajin säilymiselle.
Modernin teknologian ansiosta olemme nykyään tietoisia kauempanakin tapahtuvista hirmutöistä. On lähes varmaa, että tätä kirjoittaessani bosnialaisessa Cerskan kaupungissa ihmisiä silvotaan, raiskataan ja tapetaan, koska he ovat islaminuskonsa vuoksi muukalaisia kaupungin valloittaneiden sotilaiden silmissä. Lukiessasi tätä sitä ei tapahdu Cerskassa vaan jossain muualla. Ellemme ole jollakin tapaa kytköksissä väärintekijöihin, heidän tekonsa kauhistuttavat meitä. Tämän luulisi riittävän tekemään näiden kauhujen eliminoimisesta keskeisen inhimillisen projektin.
Elämme kaudella, jolloin ensimmäistä kertaa historiassa on mahdollista saada tarkkaa tietoa julmuuksista ja murhista jo niiden tapahtuessa. Siksi reaktiomme onkin erityisen tärkeä. Voimme aloittaa perinteen: kun saamme tietää hirmuteoista, tuomitsemme ne ja teemme kaikkemme niiden lopettamiseksi. Toinen vaihtoehto on jatkaa nykyistä perinnettä ja alistua hyväksymään ne.
Olemme jo saaneet nähdä ensimmäiset hapuilevat yritykset puuttua julmuuksiin ja sotien syntyyn poliittisen koneiston voimin. Pidetään kansainvälisiä rauhankokouksia, YK:lla on rauhanturvajoukkoja ja kansainvälinen sotarikostuomioistuin voidaan kutsua koolle. Vähitellen tunnustetaan, että kansallista itsemääräämisoikeutta voidaan rajoittaa, jos siten voidaan ehkäistä kansanmurhia ja muita rikoksia. Onhan näissä toimissa selkeitä ongelmia ja puutteita, mutta ne osoittavat, ettei maailma loputtomiin hyväksy ihmisryhmienkään karkeita toimia kohtaloonsa alistuen.
Kansainvälistä koneistoa pitää kehittää yhä pidemmälle, mutta se ei yksin riitä. Myös mielipideilmastossa täytyy tapahtua muutos. Kansainvälinen väliintulo olisi paljon vaikuttavampi, jos sodat ja vainot ankarasti tuomitseva asenne olisi syvempään juurtunut. Ja eiväthän hirmuteot vain tapahdu, vaan ihmiset tekevät ne. Toisenlaisessa moraalisessa ilmapiirissä niihin voisi olla vaikeampi osallistua.
Myös etiikkaa täytyy uudistaa antamalla enemmän painoa yksilöiden käytöksen ja luonteen yleiselle ulottuvuudelle. Yleistä ulottuvuutta on helppo pitää merkityksettömänä, suurimman osan ajastahan vain paikallinen ja henkilökohtainen merkitsee jotakin. Mutta suuria laajoja onnettomuuksia voi sattua siellä, missä vähiten odottaisi. Argentiinan sotilasvallankaappaus tai Titon kuolema Jugoslaviassa toivat kauheudet kaupunkeihin ja kyliin, jotka tuntuivat uinuvan politiikan ulottumattomissa. Vahinkoja rajoittavan ilmapiirin luominen on kuin maksaisi veroja palokunnan rahoittamiseksi. Toivot, ettet tarvitse sitä ja luultavasti et tarvitsekaan, mutta jos talosi syttyy palamaan, olet iloinen sen olemassaolosta.
Jos tosissamme haluamme kasvaa eroon barbaarisesta menneisyydestämme, tämä ulottuvuus on lisättävä etiikan ytimeen. Ajatuksiamme hyvästä elämästä muovatkoon myös tietoisuus yleisistä katastrofeista.”Jonathan Glover; ihmisyys 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Luku 7: Vastaus Nietzschelle.
