Tehy-lehdessä nro. 14 (6.11.2012) oli taas hieno kolumni. Tällä kertaa kirjoittajana oli Outi Alm. Hän pohti ikäkysymyksiä. Kolumnissa oli paljon ajattelemisen aihetta, ainakin minusta. Lukekaas tästä;
"IKÄKYSYMYKSIÄ
Elin lapsuuteni kolmen sukupolven talossa. Isovanhempani hoitivat minua vanhempieni ollessa töissä ja olivat muutenkin elämässäni läsnä. Vanhoja sukulaisia ja tuttavia oli paljon. He kävivät usein kylässä, ja puhetta riitti. Lapsena sitä oli mukava kuunnella, se toi elämään jo varhaisessa vaiheessa jonkinlaista ajantajua: kauan ennen minua oli ollut aika, joka sitoi vanhat ihmiset yhteen ja myös minut heihin. Aina ei kaikesta oltu yksimielisiä, ja oli myös asioita, joista ei puhuttu. Tosin niiden olemassaolon tajusin vasta paljon myöhemmin. Mutta edelleenkin sanoista "vanha ihminen" minulle tulee lämmin ja hyvä olo.
Vasta hoitajan opinnot aloitettuani näin sairaita ja vanhoja ihmisiä, kroonikkoja, kuten heitä silloin kutsuttiin. He makasivat huonokuntoisina laitosten vuoteissa, sänkyjä oli vieri vieressä, huoneita pitkän käytävän varressa loputon määrä. Oli järkytys huomata, että sellaistakin saattoi olla. Silti sanassa "vanha" ei ollut mitään hävettävää tai epämääräistä jälkikaikua.
Nyt vanha on kuin kirosana. Ikääntymisestä eli vanhenemisesta puhutaan kuin ongelmasta. Ainakin siihen vaikuttaa liittyvän paljon ongelmia. Vanhuksia on liikaa, väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärällä tavalla. He asettavat muille ihmisille ja yhteiskunnalle ikäviä vaatimuksia, jotka vaativat rahaa. Vanha on menoerä. Siltä ainakin yhteiskunnallinen keskustelu kuulostaa. Ei siis ihme, ettei kukaan halua olla vanha. Parempi olla ikäihminen, seniori tai ikääntynyt.
Jatkuvan kasvun ja tehokkuuden maailmassa elämääkin pitäisi olla aina vain enemmän, sen pitäisi olla suurempaa ja mahtavampaa. Ihmiseloon tämä ajattelu ei sovi. Väistämättä ihminen muuttuu, keho ei jaksa kuten ennen, sairauksia voi tulla, mutta silti vanhuus ei ole sairaus. Se ei ole ikävä vika tai virhe. Se on elämää, henkilökohtaista ja yksilöllistä kuten elämä siihenkin asti on ollut.
Yksi syy vanhuuden vieroksuntaan on ihanteellinen harhakuva nuoruudesta. Nuoruus nähdään tavoiteltavana olotilana, ei yhtenä ikävaiheena muiden joukossa. Koko yhteiskunta haluaa olla energinen, rypytön, täynnä toiveita ja mahdollisuuksia ja juhlia jatkuvaa menestystä ystävien ympäröimänä. Ristiriitaista, kun samaan aikaan puhutaan suuresta joukosta syrjäytyviä nuoria. Tähän ongelmalliseen puoleen nuoruutta kuuluvat päihteet, mielenterveysongelmat, kaahauskuolemat, rikollisuus. Suurimmalle osalle nuoruus on kuitenkin aivan muuta kuin jatkuvaa menestyksen liitoa tai ongelmien kasautumista ja syrjäytymistä. Stereotypiat peittävät alleen ihmisen haluineen, toiveineen ja ajatuksineen, oli hän minkä ikäinen tahansa
Olisiko kyseenalaistettava ajattelutapojamme? Kuten miksi näemme ongelmia emmekä ihmistä? Miksi niin helposti muutamme toisen ihmisen sairaudeksi tai diagnoosiksi? Vaikka ihminen tarvitsisi toisten apua, eikö hän saa olla oma itsensä koko elämänsä ajan?
Onneksi muutosta tapahtuu. Hyvänä esimerkkinä on ProudAge-liike, jonka kehittäjälle Anna Pylkkäselle myönnettiin Miina Sillanpää-tunnustus. Liike on aloittanut asennekampanjan, jolla se haluaa ravistella yksipuolisen harmaata ajattelua vanhuudesta. Se tekee "vallankumousta arvokkaan vanhuuden puolesta" ja puhuu voimavaroista, mahdollisuuksista. Keskeisin viesti on ajattelutavan muutos, näkökulman vaihdos. Suurimmat vallankumoukset tehdään ihmisen pään sisällä. Siitä syntyy luovuus."
