Valo ja pimeys

”Vain osa meistä on terve: vain osa meitä rakastaa mielihyvää ja pitkiä onnellisia päiviä, haluaa elää yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja kuolla rauhassa talossa, jonka rakensimme ja joka suojaa jälkeemme tulevia. Toinen puoli meistä on lähes hullu... ja haluaa kuolla katastrofissa joka palauttaa elämän alkutekijöihinsä jättämättä talostamme jäljelle mitään muuta kuin mustuneen kivijalan. Luontomme valoisa puoli taistelee sisällämme tätä levotonta pimeyttä vastaan, eikä kumpikaan ole oikein koskaan voitolla, koska meidät on jaettu kahdeksi riitapukariksi, jotka tarvitsevat toisiaan.”

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon; Kirjasta Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Jonathan Glover. Luku 17 Tribaalikonfliktin juuret.

Ei vain tapahdu, ihmiset tekevät.

Tämä teksti lähtee viattomasti tavallisen ihmisen arkisista tarpeista. Koukkaa historian kautta nykypäivän sotiin ja palaa takaisin arkiseen ihmiseen. Aika taidokas teksti.

”Barbarismin karistaminen

Useimmille ihmisille tärkeimmät hyveet ovat suurimman osan ajasta paikallisia ja henkilökohtaisia. Arkielämässä hyvyys on merkittävämpää kuin usko ihmisoikeuksiin. Pieni on kaunista, kun mietitään miten tulisi elää. On oikein korostaa rehellisyyttä ihmissuhteissa, avuliaisuutta ystäville, hellyyttä lapsille, luovan työn tekemistä ja alttiutta pitää ihmisistä. 

Tämä lähikuva soveltuu hyvin useimpien elämään, mutta se on kovin rajoittunut. Emme ole pelkästään vanhempia, ystäviä ja naapureita. Kuulumme myös ihmislajiin, joka rimpuilee eroon brutaalista menneisyydestään.

Lajimme pääsi maapallolla hallitsevaan asemaan osittain siksi, että se älysi keksiä menetelmiä, joilla voidaan tappaa matkankin päästä. Eloonjääneet metsästäjälaumat olivat lisäksi usein niitä, jotka olivat parhaita tappamaan kilpailevien laumojen ihmisiä. Ihmisen tietoisuus on kehittyessään kyennyt nousemaan synkän syntyperänsä yläpuolelle. Vaikka ihmislaji onkin päässyt asemaansa tappamisen taidoillaan, se on sittemmin kehittänyt eettisiä säännöstöjä- ja hyväksynyt jäsenikseen myös pasifisteja ja vegetaareja.

Emme ole kuitenkaan päässeet syntyperäisistä epämuodostumistamme. Elämme vieläkin heimoina, joita riivaavat ilmeisen loppumattomat keskinäisen tappamisen epidemiat. Poliittisten konfliktien jälkeensä jättämien ruumiiden määrä 1900-luvun lopulla osoittaa, että julkiset toimet väkivallan kahlitsemiseksi ovat edelleen riittämättömiä. Julmuuden juhlat jatkuvat. Mutta nyt kun tämä valtava yhteiskunnallinen kyvyttömyys myönnetään, sen korjaaminen tulee mahdolliseksi.

Kuulumme lajiin, joka sekä on julma että kammoksuu julmuutta. Julmuutemme ja hyvien pyrkimystemme välillä on koko tunnetun historiamme ajan vallinnut sama ristiriita. Oman aikamme merkityksen korostaminen ei tässä kuitenkaan ole turhaa pöyhkeyttä. Väkivallan purkaukset ovat nykyään erityisen vaarallisia, koska teknologian kehittyneisyys tekee niistä uhan koko lajin säilymiselle.

Modernin teknologian ansiosta olemme nykyään tietoisia kauempanakin tapahtuvista hirmutöistä. On lähes varmaa, että tätä kirjoittaessani bosnialaisessa Cerskan kaupungissa ihmisiä silvotaan, raiskataan ja tapetaan, koska he ovat islaminuskonsa vuoksi muukalaisia kaupungin valloittaneiden sotilaiden silmissä. Lukiessasi tätä sitä ei tapahdu Cerskassa vaan jossain muualla. Ellemme ole jollakin tapaa kytköksissä väärintekijöihin, heidän tekonsa kauhistuttavat meitä. Tämän luulisi riittävän tekemään näiden kauhujen eliminoimisesta keskeisen inhimillisen projektin.

Elämme kaudella, jolloin ensimmäistä kertaa historiassa on mahdollista saada tarkkaa tietoa julmuuksista ja murhista jo niiden tapahtuessa. Siksi reaktiomme onkin erityisen tärkeä. Voimme aloittaa perinteen: kun saamme tietää hirmuteoista, tuomitsemme ne ja teemme kaikkemme niiden lopettamiseksi. Toinen vaihtoehto on jatkaa nykyistä perinnettä ja alistua hyväksymään ne.

Olemme jo saaneet nähdä ensimmäiset hapuilevat yritykset puuttua julmuuksiin ja sotien syntyyn poliittisen koneiston voimin. Pidetään kansainvälisiä rauhankokouksia, YK:lla on rauhanturvajoukkoja ja kansainvälinen sotarikostuomioistuin voidaan kutsua koolle. Vähitellen tunnustetaan, että kansallista itsemääräämisoikeutta voidaan rajoittaa, jos siten voidaan ehkäistä kansanmurhia ja muita rikoksia. Onhan näissä toimissa selkeitä ongelmia ja puutteita, mutta ne osoittavat, ettei maailma loputtomiin hyväksy ihmisryhmienkään karkeita toimia kohtaloonsa alistuen.

Kansainvälistä koneistoa pitää kehittää yhä pidemmälle, mutta se ei yksin riitä. Myös mielipideilmastossa täytyy tapahtua muutos.  Kansainvälinen väliintulo olisi paljon vaikuttavampi, jos sodat ja vainot ankarasti tuomitseva asenne olisi syvempään juurtunut. Ja eiväthän hirmuteot vain tapahdu, vaan ihmiset tekevät ne. Toisenlaisessa moraalisessa ilmapiirissä niihin voisi olla vaikeampi osallistua.

Myös etiikkaa täytyy uudistaa antamalla enemmän painoa yksilöiden käytöksen ja luonteen yleiselle ulottuvuudelle. Yleistä ulottuvuutta on helppo pitää merkityksettömänä, suurimman osan ajastahan vain paikallinen ja henkilökohtainen merkitsee jotakin. Mutta suuria laajoja onnettomuuksia voi sattua siellä, missä vähiten odottaisi. Argentiinan sotilasvallankaappaus tai Titon kuolema Jugoslaviassa toivat kauheudet kaupunkeihin ja kyliin, jotka tuntuivat uinuvan politiikan ulottumattomissa. Vahinkoja rajoittavan ilmapiirin luominen on kuin maksaisi veroja palokunnan rahoittamiseksi. Toivot, ettet tarvitse sitä ja luultavasti et tarvitsekaan, mutta jos talosi syttyy palamaan, olet iloinen sen olemassaolosta.

Jos tosissamme haluamme kasvaa eroon barbaarisesta menneisyydestämme, tämä ulottuvuus on lisättävä etiikan ytimeen. Ajatuksiamme hyvästä elämästä muovatkoon myös tietoisuus yleisistä katastrofeista.”

Jonathan Glover; ihmisyys 1900-luvun moraalihistoria. 2003.  Luku 7: Vastaus Nietzschelle.