"Matkalla tulevaisuuteen
Jokaisessa päätöksessä ovat mukana aiemmat kokemuksemme (kehomme olotiloiksi tallennettuina) sekä tämänhetkinen tilanne (Onko minulla tarpeeksi rahaa ostaa X eikä Y? Onko vaihtoehtoa Z saatavilla?) Päätöksiin liittyy kuitenkin vielä eräs lisätekijä: tulevaisuutta koskevat ennusteet.
Kaikki olennot koko eläinkunnassa tavoittelevat palkintoa. Mitä palkinto on? Pohjimmiltaan jotain, mikä vie kehon lähemmäksi sen ihanneasetusarvoa. Jos keho alkaa kuivua, vesi on palkinto; kun energiavarastot alkavat ehtyä, palkinto on ruoka. Vesi ja ruoka tunnetaan primääripalkintoina, jotka liittyvät suoraan biologisiin tarpeisiin. Yleisimmin ihmisten käyttäytymistä ohjaavat kuitenkin sekundääriset palkinnot, jotka ennakoivat primääripalkintoja. Esimerkiksi amerikkalaiselle metallisen suorakulmion näkeminen ei sinällään juuri vaikuttaisi aivoihin, mutta koska he ovat oppineet tunnistamaan sen juomavesiautomaatiksi, sen näkeminen muuttuu heille palkitsevaksi, kun he ovat janoisia.
Meille ihmisille jopa hyvin abstraktit konseptit voivat olla palkitsevia, kuten tunne siitä, että oma paikallinen yhteisömme arvostaa meitä. Ja toisin kuin eläimet, me ihmiset voimme jopa nostaa nämä palkinnot biologisten tarpeiden edelle. Kuten Read Montague on huomauttanut: "Hait eivät ryhdy nälkälakkoon." Muu eläinkunta kulkee perustarpeiden perässä, kun taas vain ihmiset sivuuttavat säännöllisesti perustarpeet abstraktien ihanteiden vuoksi. Eli kun kohtaamme moninaisia mahdollisuuksia, yhdistelemme sisäistä ja ulkoista tietoa pyrkiessämme maksimoimaan palkinnon, miten se meille yksilötasolla määrittyykään.
Haaste kaikissa palkinnoissa-olipa kyse perustarpeesta tai jostakin abstraktista-on se, etteivät valinnat yleensä kanna hedelmää välittömästi. Meidän on lähes aina tehtävä päätöksiä niin, että valitsemastamme toiminnasta seuraa palkinto myöhempänä ajankohtana. Ihmiset käyvät kouluja vuosikausia, koska arvostavat tulevaa tutkintoaan, rehkivät toissä joista eivät nauti, koska toivovat joskus vielä saavansa ylennyksen, ja pakottavat itsensä harjoittelemaan rankasti, koska haluavat olla hyvässä fyysisessä kunnossa.
 |
| Pixabay/michaljamro |
Eri vaihtoehtojen vertaileminen edellyttää, että kukin niistä on arvotettava yhtenäisellä valuutalla- odotettavissa olevalla palkinnolla-minkä jälkeen valitaan se, jonka arvo on korkein. Mietitäänpä seuraavaa tilannetta: Minulle jää jonkin verran vapaa-aikaa, ja yritän päättää mitä tekisin. Minun on käytävä ruokaostoksilla, mutta tiedän myös, että minun on käytävä kahvilassa ja tehtävä laboratoriotani varten apurahahakemusta, sillä sen aikaraja lähenee. Haluan myös viettää aikaa poikani kanssa puistossa. Miten minä sovittelen näitä vaihtoehtoja?
Olisi tietenkin helppoa, jos voisin verrata kokemuksia suoraan kokemalla niistä jokaisen ja sitten palata ajassa takaisin sekä lopulta valita polkuni sen perusteella, mikä oli paras lopputulos. Valitettavasti en vain voi matkustaa ajassa.
Vai voinko?
Aikamatkailu on jotakin, mitä ihmisaivot tekevät kaiken aikaa. Kun on tehtävä päätös, aivomme simuloivat eri lopputuloksia luodakseen mallin siitä, millainen tulevaisuutemme saattaisi olla. Mielen tasolla voimme irroittautua tämänhetkisestä ja matkustaa maailmaan, jota ei vielä ole olemassa.
Tulevaisuuden tapahtumien simulointi on kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Jotta voin valita kuvittelemieni skenaarioiden välillä, pyrin arvioimaan, mikä on palkintoni kussakin mahdollisessa tulevaisuudessa. Kun simuloin ruokakomeron täyttämisen ostoksilla, olen helpottunut, koska olen järjestelmällinen ja vältyn epävarmuudelta. Apurahaan liittyy monenlaista palkitsevuutta: ei vain rahaa tutkimuslaboratoriolle, vaan yleisemmin osaston johtajan arvostusta sekä palkitsevaa tunnetta, että olen saavuttanut urallani jotakin. Kun kuvittelen itseni puistoon poikani kanssa, se herättää iloa ja palkitsevuuden tunteen perheen läheisyyden nimissä. Lopulliseen päätökseeni vaikuttaa se, miten eri tulevaisuudet vertautuvat toisiinsa palkintojärjestelmieni yhteisessä valuutassa mitattuna. Valinta ei ole helppo, koska kaikki nämä arvostukset ovat nyansoituja: ruokaostosten siulointiin liittyy tylsyyden tuntemuksia; apurahahakemuksen kirjoittamiseen liittyy turhautumista; puistoon syyllisyyttä siitä, että töitä jää tekemättä."
Davin Eagleman; Aivot ihmisen tarina. 2018.
