"Kuolema on ihmisen olemassaoloon ainakin toistaiseksi vääjäämättä kuuluva asia, jonka toisista elollisista olennoista poiketen tiedostamme jo melko varhaisessa yksilökehityksen vaiheessa. Joka päiväisessä elämässä torjumme kuitenkin tämän tiedon tehokkaasti tietoisuudestamme. Tämä on ymmärrettävää, sillä olisihan psykologisesti vaikeaa ellei mahdotonta ryhtyä ja sitoutua kauaskantoisiin emotionaalisia, taloudellisia ja muita panostuksia edellyttäviin hankkeisiin jatkuvasti tietoisena siitä, että oma tai toisten kuolema voi milloin tahansa tehdä nämä hankkeet tyhjäksi. Keskittyminen elämään edellyttää, että tietoisuus omasta kuolevaisuudesta työnnetään taka-alalle. Niinä harvoina hetkinä, kun otamme kuolevaisuutemme vakavasti, kohtelemme sitä abstraktina informaationa, joka ei kosketa meitä, tai ei vielä kosketa, kuten filosofi Martin Heidegger toteaa. Toisten kuolemat muistuttavat meitä omasta kuolevaisuudestamme, ja siksi vaistonvaraisesti etäännytämme itsemme niistä. Kuten sosiologi Norbert Elias kirjoittaa: 'Kuolevan ihmisen näkeminen järkyttää puolustavia fantasioita, joita olemme taipuvaisia muuraamaan oman kuolemamme ajatusta vastaan. Itserakkaus kuiskaa kuolemattomuutta luvaten. Liian läheinen suhde kuoleviin uhkaa tätä toiveunta.'
.png) |
| Kuva: Pixabay |
Vastentahtoisuus ajatella omaa kuolemaa on niin voimakasta, että sillä on ilmeisesti evolutiivinen perusta. Osaamme pelätä henkemme edestä vain ulkoisia tekijöitä, kuten petoja, väkivaltaa, onnettomuuksia tai luonnonkatastrofeja, joita esi-isämmekin ovat pelänneet. Sen sijaan sisäisistä syistä johtuva kuoleminen sairauksiin tai vanhuuteen vaikuttaa jossain määrin käsittämättömältä, vaikka tiedämme toisten kuolevan useimmiten näistä syistä-ainakin 2000-luvun alun Suomessa. Tätä käsittämättömyyttä selittää evoluution näkökulmasta se, että vanhuusiän sairauksiin kuoleminen on historiallisesti viimeaikainen ilmiö. Pelko on evoluution näkökulmasta kehittynyt, jotta onnistuisimme välttämään konkreettisia fyysisiä ja sosiaalisia vaaroja. Tästä näkökulmasta kuolema on ehkä liian abstrakti asia ollakseen meille käsiteltävä pelon kohde. Toisaalta oman kuolevaisuuden torjuminen ei välttämättä edistä hengissä säilymistä nykymaailmassa, joka on yhtäältä sekä turvallisempi että toisaalta myös vaarallisempi kuin aiemmin. Yhdet pelkäävät lentämistä, koska esi-isämme eivät liikkuneet tuhansien kilometrien korkeudessa, ja toiset kaahaavat moottoritiellä vailla pelkoa, koska evoluutio ei ole ehtinyt opettaa meille maaliikenteen vaaroja. Yhtä kaikki meillä näyttää olevan biologinen taipumus häivyttää tietoisuus kuolevaisuudestamme, mikä vaikeuttaa kykyämme samaistua kuolevan yksilön asemaan."
Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014.
