Ilman kuolemaa ei olisi elämää?

"Tutkittaessa kuolemaa tai pyrittäessä ymmärtämään kuolevaisuutta olennaista on hahmottaa, mitä elämä itseasiassa on: milloin organismissa ylipäänsä voidaan sanoa varmasti olevan elämää ja milloin se on kuollut? Tyypillistä elämälle on molekyylien toiminta solujen sisällä ja solujen ulkopuolella soluväliaineessa. Tämä toiminta puolestaan perustuu solun pattereiden eli mitokondrioiden tuottamaan, ravinnosta peräisin olevaan energiaan elintoimintojen ylläpitämiseksi. Elämälle on myös ominaista mahdollisuus heikentyä niin, että vain osa elävän organismin kokonaisuudesta on toiminnallista. Elämä voi myös regeneroitua eli uudistua. Kalat ja vaikkapa salamanterit voivat uudistaa evänsä tai raajansa ja vioittuneen erilaisista soluista koostuvat elimensä. Tunnemme myös eläinlajeja, kuten vaikkapa laakamadot, jotka voivat uudistaa itsensä lähes kokonaan yhdestä solustaan. Jostain syystä ihminen on pääosin menettänyt tämän kyvyn. Ei tiedetä, mistä tämä ero ihmisten ja primitiivisimpien lajien välillä johtuu, mutta asiaa tutkitaan aktiivisesti.

Elävät organismit, esimerkiksi bakteerit, muodostavat myös samanarvoisia pesäkkeitä ja jakautuvat identtisinä klooneina sukupolvesta toiseen. Elämä voi näin jatkua uudessa organismissa lähes muuttumattomana mutta vastaavasti heiketä osassa elimistöä kokonaisuudessaan. Esimerkki asteittaisesta heikkenemisestä ovat ihmisen aivot. Arvioidaan, että aikuinen ihminen menettää kymmeniätuhansia aivosolujaan joka päivä.  Persoonallisuutemme synnyn kannalta hermosolujen kuolema on ollut ilmeisen merkittävää. Tutkimukset ovat osoittaneet, että alkion kehityksen aikana lähes puolet keskushermoston soluista kuolee. Solujen valikoiva kuolema ja tuhlailevaisuus lienee kuitenkin olennainen osa prosessia, jonka lopputuloksena olemme muotoutuneet psyykkisesti ja sielullisesti ainutkertaisiksi persooniksi.

Myös muut elimistömme solut kuolevat ja uusiutuvat elinkaaremme aikana. Kuolema on siten ainaisesti läsnä meissä itsessämme-ilman kuolemaa ei olisi elämää. Kuoleman ja elämän synnyn välisen dualismin on tarpeen olla tasapainossa jokaisella tasolla. Näin ihmisen kuolevaisuus ja kuolema on nähtävissä asteittaisena prosessina, jossa vähitellen luovumme osasistamme. Pitkään elämään on tuskin yhtä varmaa ja toimivaa reseptiä, mutta ottamalla huomioon erilaisia tutkimuksen ja muun kokemuksen esille tuomia asioita, voimme ainakin yrittää pyrkiä vähentämään mahdollisia riski- ja altistustekijöitä." 

 Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014. 

Kuolevan emotionaalisen kohtaamisen vaikeus: Biologiset syyt

"Kuolema on ihmisen olemassaoloon ainakin toistaiseksi vääjäämättä kuuluva asia, jonka toisista elollisista olennoista poiketen tiedostamme jo melko varhaisessa yksilökehityksen vaiheessa. Joka päiväisessä elämässä torjumme kuitenkin tämän tiedon tehokkaasti tietoisuudestamme. Tämä on ymmärrettävää, sillä olisihan psykologisesti vaikeaa ellei mahdotonta ryhtyä ja sitoutua kauaskantoisiin emotionaalisia, taloudellisia ja muita panostuksia edellyttäviin hankkeisiin jatkuvasti tietoisena siitä, että oma tai toisten kuolema voi milloin tahansa tehdä nämä hankkeet tyhjäksi. Keskittyminen elämään edellyttää, että tietoisuus omasta kuolevaisuudesta työnnetään taka-alalle. Niinä harvoina hetkinä, kun otamme kuolevaisuutemme vakavasti, kohtelemme sitä abstraktina informaationa, joka ei kosketa meitä, tai ei vielä kosketa, kuten filosofi Martin Heidegger toteaa. Toisten kuolemat muistuttavat meitä omasta kuolevaisuudestamme, ja siksi vaistonvaraisesti etäännytämme itsemme niistä. Kuten sosiologi Norbert Elias kirjoittaa: 'Kuolevan ihmisen näkeminen järkyttää puolustavia fantasioita, joita olemme taipuvaisia muuraamaan oman kuolemamme ajatusta vastaan. Itserakkaus kuiskaa kuolemattomuutta luvaten. Liian läheinen suhde kuoleviin uhkaa tätä toiveunta.'

 

Kuva: Pixabay

Vastentahtoisuus ajatella omaa kuolemaa on niin voimakasta, että sillä on ilmeisesti evolutiivinen perusta. Osaamme pelätä henkemme edestä vain ulkoisia tekijöitä, kuten petoja, väkivaltaa, onnettomuuksia tai luonnonkatastrofeja, joita esi-isämmekin ovat pelänneet. Sen sijaan sisäisistä syistä johtuva kuoleminen sairauksiin tai vanhuuteen vaikuttaa jossain määrin käsittämättömältä, vaikka tiedämme toisten kuolevan useimmiten näistä syistä-ainakin 2000-luvun alun Suomessa. Tätä käsittämättömyyttä selittää evoluution näkökulmasta se, että vanhuusiän sairauksiin kuoleminen on historiallisesti viimeaikainen ilmiö. Pelko on evoluution näkökulmasta kehittynyt, jotta onnistuisimme välttämään konkreettisia fyysisiä ja sosiaalisia vaaroja. Tästä näkökulmasta kuolema on ehkä liian abstrakti asia ollakseen meille käsiteltävä pelon kohde. Toisaalta oman kuolevaisuuden torjuminen ei välttämättä edistä hengissä säilymistä nykymaailmassa, joka on yhtäältä sekä turvallisempi että toisaalta myös vaarallisempi kuin aiemmin. Yhdet pelkäävät lentämistä, koska esi-isämme eivät liikkuneet tuhansien kilometrien korkeudessa, ja toiset kaahaavat moottoritiellä vailla pelkoa, koska evoluutio ei ole ehtinyt opettaa meille maaliikenteen vaaroja. Yhtä kaikki meillä näyttää olevan biologinen taipumus häivyttää tietoisuus kuolevaisuudestamme, mikä vaikeuttaa kykyämme samaistua kuolevan yksilön asemaan." 

 Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014.