Uskonasia

”Kaikki uskomuksemme ovat yhteydessä niihin läheisesti linkittyviin uskomuksiin. Uskon, että lääkärin minulle määräämät lääkkeet parantavat sairauteni. Tämä on yhteydessä uskomuksiini, että lääkäri on ammattimies ja perillä tieteenalansa uusimmista tuloksista. Ennusteeni lääkityksen vaikutuksista voivat muuttua, jos muissa uskomuksissani tapahtuu muutoksia. Yleistäen: jos hylkään tämänhetkisen uskoni tieteelliseen lääketieteeseen tai ennusteeni, että aiempiin näyttöihin voi melko varmasti luottaa tulevaisuudessakin, horjuu myös luottamukseni lääkkeisiin. Tämä luottamus nojaa uskomuksiin, jotka ovat yhteydessä kaikkiin järjestelmäni muihin osiin.

On yksinkertaistavaa ajatella, että voimme päättää, onko uskomus tosi vai epätosi pelkästään vertaamalla sitä siihen osaan maailmaa, josta se kertoo. Jos lääkkeet eivät vaikutakaan halutulla tavalla, minun pitää ilmeisesti tarkistaa uskomuksiani. Mutta muutoksia voi tehdä monella tapaa. Voin päättää, että lääkäri onkin huonompi kuin olin uskonut. Tai ehkä jokin minussa oleva kemiallinen poikkeavuus häiritsi lääkkeen vaikutusta. Tai sitten lääkkeet saattoivat olla huolimattomasti valmistettuja. Toinen äärimmäisyys on, että luovun käsityksestäni että moderni lääketiede on kunnollista tai hylkään jopa tieteellisen menetelmän, jolle se perustuu. Keskivälin reaktio olisi päättää, että tätä lääkettä tai tätä sairautta ei ymmärretäkkään niin hyvin kuin olin luullut. 

Tätä todisteiden tulkintaan liittyvää vapaavalintaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen, jos on päättänyt pitää kiinni uskomuksestaan. Kuinka absurdista uskomuksesta tahansa voidaan pitää kiinni, kunhan ollaan valmiita tekemään riittäviä tarkistuksia järjestelmän muihin osiin. Maapallon litteyteen voi edelleen uskoa, jos on valmis postuloimaan radikaalisti erilaisen fysiikan teorian; satelliittikuvathan voidaan selittää salaliiton avulla tai valon vääristymisellä avaruudessa. Joillakin saattaa olla uskomus -vaikkapa kreationismi- joka on ristiriidassa todisteiden kanssa. Jos tämä uskomus on heidän järjestelmänsä joustamaton osa, kaikkia muita osia voidaan väännellä siihen sopiviksi. Philip Gosse kiisti fossiilien evoluutioteorian todistusvoiman ja ehdotti, että Jumala on voinut järjestää fossiilit näyttämään tuloksilta evoluutiosta. 

Uskomusjärjestelmän yksi malli on eräänlainen teräslankakehikko jollaisella lapset joskus leikkivät. Kehikko koostuu useista jäykistä teräslangan kappaleista. Liitoskohdat, joissa teräslangan kappaleet liittyvät toisiinsa, voidaan säätää eri kulmiin. Mille tahansa kehikon osalle voi valita mieleisensä muodon, jos sen sopeuttamiseksi antaa kehikon muiden osien taipua ja vääntyä. Uskomus, joka halutaan säilyttää mihin hintaan hyvänsä, on juuri joustamaton osa, jonka annetaan määrätä muun kehikon muoto.

Järjestelmän uskomuksiin ei kuulu uskomuksia yksinomaan siitä, minkälainen maailma on ja mikä on toivottavaa. Jotkut uskomukset koskevat toisten uskomusten hyväksyttävyyttä ja niitä käytetään myös, kun valitaan eri uskomusten välillä. Niitä voi kutsua rakenteellisiksi uskomuksiksi. Ne ovat kuin rakennuksen kantavat seinät. Kun rakenteellisesta uskomuksesta luovutaan, on todennäköistä, että muutoksia tapahtuu kaikkialla järjestelmässä. Jotkin rakenteelliset uskomukset koskevat vakuuttavuutta. Toisinaan esimerkiksi ajatellaan, että kahden uskomuksen ollessa yhteensopivia todisteiden kanssa yksinkertaisempaa on pidettävä vakuuttavampana. 

Auktoriteettiin vetoaminen on erilainen rakenteellinen uskomus. Sellainen on esimerkiksi Descartesin väite, että jumalallinen auktoriteetti on aina ihmisjärkeä parempi tie totuuden löytämiseksi, mutta sillä on myös maalliset vastineensa. Osa ihmisistä suhtautuu näkemyksiinsä tieteestä tai taloudesta kuin uskontoon. Heillä on pikemminkin Uskomus kuin uskomus. Ominaista heidän järjestelmälleen on, että siihen kuuluu Uskomus, josta ei hevin jousteta. Sellainen Uskomus perustellaan usein vetoamalla auktoriteettiin. Varsinaisessa uskonnossa auktoriteetti voi olla paavi, kirkko tai Raamattu -mutta myös poliittisia uskontoja on olemassa.”

Jonathan Glover; Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. luku 28 Miten uskomusjärjestelmä toimii. 

Jos muuttaa vois

”Jos voisimme palata takaisin menneeseen, sanoi J.L.B. Matekoni kaataessaan teetä Mma Ramotswen mukiin. Olen miettinyt sitä usein. Jos voisimme palata ja tietäisimme sen mitä tiedämme nyt... Hän pudisti päätään ajatuksilleen. Voi hyvä luoja! Eläisin elämäni aivan toisin.”

Ote on kirjasta Naisten etsivätoimisto nro 1 Mma Ramotswe tutkii. Kirjoittaja Alexander McCall Smith. 2003. Olen itsekin välillä taipuvainen ajattelemaan, mitä jos olisin valinnut tai tehnyt toisin silloin... Enemmän tällaiset mitä jos ajatukset tulevat vastaan töissä.

Aika monesti huomaan ajattelevani, mitä jos hän olisi valinnut toisin. Joidenkin kanssa olen käynytkin mitä jos keskusteluja. Välillä ihmiset ovat järkyttyneitä, että asiat ovat menneet niin ja aikovat muuttaa tapansa. Toisille asiat vain tapahtuvat ja matka jatkuu seuraavaa sattumusta kohti.

Osa tilanteista ottaa tietysti syvemmälle sieluun, kuin toiset. Toisia miettii pidempään, osan ihmisistä kohtaa uudelleen. Työvuosien mittaan oppii, ettei kaikkea saa päästää ihon alle. Me kaikki olemme ihmisiä, teemme virheitä ja oikeita ratkaisuja. Kaikki valinnat ovat meidän omia ja niitä on kunnioitettava.

Ei koskaan

”Ajatella, jos ei koskaan voisi tulla iloiseksi tai pettyä, mietti isä veneen kiitäessä läpi myrskyn. Ei koskaan voisi pitää kenestäkään, ei suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä kärsiä omantunnonvaivoja...

Ei mitään. Kamalaa.” 

Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Hattivattien salaisuus.

Myrskyn jälkeen

”Aamupuoleen myrsky vaimeni. Vilijonkka tuskin huomasi sitä, hän vain istui miettimässä itseään ja onnettomuuksiaan ja huonekalujaan ja aprikoi, miten saisi kaiken taas paikoilleen. Oikeastaan ei ollut tapahtunut muuta kuin että savupiippu oli lentänyt maahan.

Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä hän tiennyt miten menetellä päästäkseen taas oikeille raiteille.

Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma, halusiko hän sen takaisin. Entä sen kaiken, mitä vanha Vilijonkka oli omistanut?

Kaiken mikä oli särkynyt ja nokeutunut ja halkeillut ja kastunut? Ajatella, että pitäisi istua viikkokausia korjaamassa, liimaamassa ja paikkaamassa ja etsimässä hävinneitä palasia...

Pitäisikö hänen pestä ja silittää ja maalata ja olla pahoillaan niistä esineistä, joita ei voinut korjata, ja tietää aina, että kaikki oli joka tapauksessa säröillä ja että ennen oli ollut paljon hienompaa... Voi ei! Ja järjestää sitten koko kurjuus takaisin paikoilleen samoihin synkkiin huoneisiin ja koettaa aina vain kuvitella, että ne olisivat kodikkaita...

-Ei, minä en tee sitä! Vilijonkka huudahti ja nousi jäykille jaloilleen. -Jos yritän saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä... Minä tunnen sen. Silloin pyörremyrskyt tulevat hiipien minun perässäni ja syklonit ja taifuunit...

Hän katsoi ensi kerran hemulin taloa. Se seisoi paikallaan. Kaikki rikkinäinen oli talon sisällä, lojui siellä ja odotti että hän tulisi korjaamaan...

Kukaan oikea Vilijonkka ei ollut ikinä jättänyt kauniita perintöhuonekalujaan ajelehtimaan... -Äiti sanoisi, ettei kukaan saa paeta velvollisuuksiaan, mutisi Vilijonkka. Oli jo aamu.

Itäinen taivaanranta odotti auringon nousua. Hätääntyneitä tuulispäitä kiiti yli meren, ja myrsky oli unohtanut pilvenriekaleita pitkin taivasta. Joitakin heikkoja ukkosen jyrähdyksiä vyöryi ohi.

Sää oli levoton, laineetkaan eivät tienneet mihin tahtoivat. Vilijonkka epäröi.

Ja silloin hän näki vesipatsaan.

Se ei muistuttanut ollenkaan Vilijonkan omaa vesipatsasta, joka oli musta ja kiiltävä. Tämä oli aito. Se oli valoisa. Se oli valkea pilvenpyörre, joka pyöri alaspäin valtavana kierteenä ja muuttui liidunvalkoiseksi siinä, missä vesi kohosi merestä sitä vastaan.

Se ei ulvonut, se ei syöksynyt. Se oli aivan hiljaa ja tuli verkalleen ja hiljaa huojuen rantaa kohti. Nyt se värittyi auringon noustessa ruusunpunaiseksi.

Vesipatsas oli loputtoman korkea, se pyöri äänettömästi ja rajusti itsensä ympäri, se lähestyi lähestymistään...

Vilijonkka ei voinut liikahtaakaan. Hän seisoi aivan hiljaa, aivan hiljaa, puristi posliinista kissanpoikaa ja ajatteli: Voi, minun kaunis ihana onnettomuuteni...

Vesipatsas kulki rannan yli aika läheltä Vilijonkkaa. Valkoinen pyörre liukui majesteettisesti hänen ohitseen, nyt se oli muuttunut hiekkapatsaaksi ja kohotti aivan rauhallisesti hemulin talon katon ilmaan. Vilijonkka näki katon nousevan ja katoavan. Hän näki huonekalujensa tempautuvan pyörteeseen ja katoavan. Siinä menivät suoraan taivaaseen kaikki hänen koriste-esineensä, tarjotinliinat ja valokuvat, teepannumyssyt ja isoäidin kermakannu, silkillä ja hopealla kirjaillut muistolauseet, kaikki, kaikki, ja hän ajatteli hurmaantuneena: Onpa ihanaa! Mitä minä pieni Vilijonkka parka voin mahtaville luonnonvoimille? Mitä tämän jälkeen voi tehdä? Ei mitään! Kaikki on siivottu puhtaaksi ja lakaistu pois!

Patsas vaelsi juhlallisesti sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää.

Vilijonkka henkäisi syvään. -Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. -Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.” 

Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Molemmin puolinen luottamus

”Itsenäisyys on väistämättä rajallista. Meillä ei ole aikaa eikä kykyä harkita itse kaikkia päätöksiämme. Meidän on siis käytettävä oikopolkuja, ja auktoriteetteihin luottaminen on yksi niistä. Monet asiat riippuvat jollain tapaa kritiikittömästä tottelevaisuudesta. Kirurgit tarvitsevat avustajia, jotka tottelevat ilman suurempaa suukopua. Palokunnan, armeijan, sairaankuljetuksen, poliisin ja jopa lentoyhtiön toiminnan tehokkuus edellyttää ihmisiä, jotka uhraavat osan itsenäisyydestään ja jotka suurimman osan ajasta tottelevat saamiaan määräyksiä. Heidän on oletettava, etteivät heidän esimiehensä syyllisty törkeisiin virheisiin tai moraalisiin hirveyksiin. Ilman tällaista luottamusta sosiaalinen elämä olisi hankalaa.”

Jonathan Glover; Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Luku 34 kuuliaisuus ja mukautuvuus.

Veljekset

Reinkarnaatio. Onko sitä ja mikä sinä haluaisit olla?

”Paavo ja Pekka

Paavo ja Pekka lähtivät kotoa heti kun se oli mahdollista. Perjantaina se oli. He juoksivat niin pitkälle että Äitistä ja Iskästä näkyi vain kaksi pientä pistettä. Sitten he pysähtyivät niitylle ja huokasivat syvään.

–Nyt olemme niityllä. Tästä jos jatketaan, päästään maailmalle, Pekka sanoi.

Niityllä käveli lehmä.

–Mikä tuo on? Paavo kysyi.

–Se on se lehmä. Siitä oli satukirjassa kuva, Pekka vastasi.

–Ai. Jatketaan, Paavo sanoi.

Käveltyään kolme tuntia he tulivat maailmaan, keskelle pörinää ja ujellusta. Kerrostaloja nousi korkeuksiin, taivaasta näkyi vain kaksi pilvenriekaletta, kadulla oli aikuisia niin paljon ettei yhdenkään naamaan voinut keskittyä, mistään ei saanut mitään selvää, joka paikassa oli kaikkea.

–Onko tämä se maailma? Paavo kysyi.

–Tämä se on, tästä oli puhetta Isän kanssa kerran. Ja siinä yhdessä kirjassa oli tästä kuva, Pekka vastasi.

–Ai. Eihän täällä kuule omaa ääntään, Paavo sanoi ja väisti isoa rekkaa, jossa luki Isover, paras eriste. Rekan jälkeen tuli juna, sata autoa, mopoja ja lastenvaunut, joissa istui tuntematon lapsi. Se yritti lyödä Paavoa, mutta ei osunut.

–Saako sitä lyödä takaisin? Paavo kysyi.

–Luultavasti ei... hetkinen, yritän muistella... joo, ei saa, Pekka sanoi.

–Ai. Miksi se saa lyödä, mutta minä en? Paavo kysyi.

–Se on maailman lapsi, Pekka selitti.

–Mitä me sitten ollaan, mehän ollaan maailmassa myös? Paavo kysyi.

– Luultavasti nyt tuli vaikea kysymys, Pekka vastasi.

Kun Paavo ja Pekka olivat seisseet keskellä maailmaa neljä tuntia, heille tuli nälkä. Saadakseen ruokaa he menivät töihin.

Pekka meni insinööriksi isoon toimistoon, perusti perheen ja rakensi valkotiilisen talon.

Paavo meni nosturinkuljettajaksi ja näki sieltä koko maailman. Hän näki kuinka Pekka heräsi aamulla, meni autoonsa ja lipui pitkässä ruuhkassa kuin muurahainen.

Kun Paavo ja Pekka olivat olleet töissä kolmekymmentä vuotta, he tapasivat kadunkulmassa.

–Terve Paavo, Pekka sanoi.

–Terve, Paavo vastasi. –Onko sinulla perhettä?

–Luultavasti. Entä sinulla?

–Ei ole, Paavo vastasi. –Onko vielä nälkä?

–Ei. Paljon on tullut syötyä. Sellaistakin mitä ei ollut koskaan kotona.

–Ai. Saatko paljon palkkaa?

–Saan. Mutta en tiedä mitä rahalla tekisin. Minulla on jo ruokaa ja se talo. Saatko sinä paljon palkkaa?

–En. Mutta siellä on niin hyvät näkymät. Näen sieltä sinutkin joka aamu, jos haluan. Aina en halua. Katselen myös lintuja, lähinnä isoja, Paavo vastasi. –Onko sinulla ikäiseksesi hyvä kunto?

–Luultavasti. Entä sinulla?

–Selkä on sökö. Mutta keuhkot, aivot ja etenkin sisäelimet voivat mainiosti. Mennäänkö kahville? Paavo ehdotti.

–Mennään vaan. Minä tarjoan.

–Ei kun minä. Sinulla on niin paljon rahaa, ettei sen menettäminen tunnu sinusta miltään, Paavo sanoi.

–Luultavasti ei.

Pekka ja Paavo menivät kahville. He olivat jo tottuneet maailmaan, joka porisi heidän ympärillään. He joivat kahvia ja söivät viinereitä ihan rauhassa samaan aikaan kun toiset sotivat, menivät naimisiin, erosivat, ostivat kulmasohvia ja vinkkasivat silmää.

Kahvin jälkeen Paavo ja Pekka menivät töihinsä ja olivat siellä koko loppuelämänsä. Paavo laskeutui nosturistaan vähän vaille viisi, Pekka lukitsi toimistonsa oven viisi yli viisi. Kummallakin oli harmaa tukka ja yksi toive.

Pekka halusi lähteä maailmasta lepakkona. Hän oli nähnyt sellaisen kaksi kertaa, ensin television luonto-ohjelmassa ja sitten ladon katossa.

Paavon ainoa toive oli se, että saisi vielä kerran syödä Eromangan lihapiirakkaa torikahvilassa. Hän oli syönyt viisisataa piirakkaa nosturissa, mutta on eri asia nauttia piirakasta maan päällä.

Pekan ja Paavon toiveet toteutuivat.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Pekan sydän pysähtyi, ja hän muuttui lepakoksi. Pekka liiteli pitkin puutarhaa, kaarsi kaupungille ja kävi entisen toimistonsa katolla. Sieltä hän näki koko maailman ja ensimmäistä kertaa elämässään hän saattoi tuumailla: voisin lentää Sotkamoon katsomaan pesäpalloa. Mutta ihan ensin Pekka päätti käydä torilla kahvilla. Pekka lehahti torille ja istuutui valkoiselle muovi tuolille. 

–Mitä lepakolle? Torimyyjä kysyi.

–Pikkukahvi, lepakko vastasi. –Ja maitovara, kiitos.

–Ota piirakan kanssa! Kuului vierestä. Lokki tirritti lepakkoa silmiin.

–Eromangan piirakka! Lokki rääkyi ja näykki omaa piirakkaansa.

–Jos minä en nyt, lepakko sanoi.

–Ota veljes kunniaks! Lokki ehdotti.

–Mitä? Lepakko säikähti.

–Sitä,sitä! Eikös se ole Pekka siinä, lepakon sisällä?! Minä olen Paavo, vaikka olenkin lokki, lokki sanoi.

–Paavo? Pekka katsoi epäuskoisena lokkia.

–Minähän se tässä. Ja sinä olet sitten lepakko?

–Luultavasti, Pekka vastasi. –Mistä sinä minut tunnistit?

–Sinä pyydät aina sen maitovaran, lokki vastasi.

–Ja sinä sitten lokiksi aloit? Lepakko sanoi.

–Kyllä. Katselin koko elämäni sieltä nosturista erilaisia lintuja. Lokki jäi mieleen, ja sellaiseksi pääsin, lokki vastasi.

–Hieno juttu, lepakko sanoi. –Saatiin elää ja kuolla. Ja tavattiinkin vielä. Enempää puhuttavaa ei ollut. Lepakko ja lokki joivat kahvia ja söivät lihapiirakkaa ja nauttivat auringon lämmöstä. Sitten he lehahtivat niin korkealle että maailmasta näkyi vain pieni piste.

–Sinne jäivät pyörimään ja pitämään meteliä, lokki sanoi.

–Niin jäivät. Jouti jäädä maailma, lepakko sanoi.

–Jouti, lokki vastasi.”

Kari Hotakainen; Satukirja. 2004.

Valo ja pimeys

”Vain osa meistä on terve: vain osa meitä rakastaa mielihyvää ja pitkiä onnellisia päiviä, haluaa elää yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja kuolla rauhassa talossa, jonka rakensimme ja joka suojaa jälkeemme tulevia. Toinen puoli meistä on lähes hullu... ja haluaa kuolla katastrofissa joka palauttaa elämän alkutekijöihinsä jättämättä talostamme jäljelle mitään muuta kuin mustuneen kivijalan. Luontomme valoisa puoli taistelee sisällämme tätä levotonta pimeyttä vastaan, eikä kumpikaan ole oikein koskaan voitolla, koska meidät on jaettu kahdeksi riitapukariksi, jotka tarvitsevat toisiaan.”

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon; Kirjasta Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Jonathan Glover. Luku 17 Tribaalikonfliktin juuret.