Luku nälkään 5

Ja näin se on taas vuosi vaihtunut.
 Nyt kun tarkastelen -15 vuoden tekstieni lähdeaineistoa voinen todeta, että olen ilmeisemminkin antanut itsestäni enemmän, kuin jonain toisena vuonna. Lähteenä on pelkkiä kirjoja ja niitäkin vain 8. Osa kirjoista oli kyllä ihan hyviä. Jos joku pitää nostaa erityisesti esille, nostaisin Ihminen 2.0 geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset.

2015 blogissa käytetyt lähteet:

Kirjat:

- Suomi toisin sanoen; Mikko Lehtonen, Olli Löytty, Petri Ruuska 2004.
- Seppä, K. Aalto, M. Alho, H. Kiianmaa, K. Toim.; Huume- ja lääkeriippuvuudet.
- Matti Häyry; Ihminen 2.0 geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset. 2012.
- John F. MacArthur, Jr; Evankeliumi Jeesuksen mukaan. 2001.
- Sirkku Aho, Kaarina Laine; Minä ja muut. Kasvaminen sosiaaliseen vuorovaikutukseen. 1997.
- Hellevi Arjava; Swanin tytöt. Kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. 2007.
- Marjo Kaartinen; Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. 2004.
- Ritva Harjunen, Liisa Tallgren; Hintana elämä. 2003.

Jossittelua

Joskus on kiva jossitella. Jos olisin tehnyt toisin, valinnut toisin, jos..... Jossittelun päätteeksi tulen aina todenneeksi, että minulla on ihan hyvä elämä ja työ ja kaikki. Olen elämäni suuret valinnat tehnyt ihan oikein. 

Nyt on ollut taas pieni jossittelu. Olen lukenut Ritva Harjusen ja Liisa Tallgren:in kirjan Hintana elämä (2003). Kirja kertoo Liisa Tallgren:in perheestä ja heidän kahdesta pojastaan, joista molemmista tuli narkomaaneja. Kirja oli hyvin realistinen ja sanoisin jopa karu. Ei naurattanut tätä kirjaa lukiessa. Omalla kohdalla jäin erityisesti miettimään, mikä minut saa aina uudelleen ja uudelleen tarttumaan tällaisiin kirjoihin?

Mietinkin siis:

Jos olisin lukiossa lukenut enemmän psykologiaa, olisinko tehnyt urani ehkä muunlaisessa ammatissa kuin nyt?

Jos olisin silloin tiennyt itsestäni sen minkä tiedän nyt, olisinko päätynyt enempi ihmisten mielen kanssa tekemisiin?

Jos olisinkin jossain toisessa ammatissa, olisinko minä nyt minä?

Isoja kysymyksiä

Nyt en anna valmiita vastauksia, enkä pyydä niitä keneltäkään teistä. Alla olevat kysymykset ova niin isoja, että en ole varma mahtuvatko ne edes kunnolla tähän blogiin.
Kirjojen lukeminen on vaan niin ihmeellistä. Joskus on niin, että joku kirjoista luettu ei lähde pois ajatuksista, ennen kuin sen on jotenkin prosessoinut. Nämä pari kysymystä jäivät elämään mieleeni kirjasta: Marjo Kaartinen; Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. 2004.
Näitä olen yrittänyt silloin tällöin mielessäni prosessoida. Kysymykset vain tuntuvat herättävän uusia kysymyksiä ja paisuvan ja laajenevan. Jotta minun ei tarvisisi yksin näitä enää miettiä annan ne tänne blogiin muidenkin mietittäväksi.

• Kenen luterilaisen Jumala voisi olla romani, eskimo tai masai?
• Kuka meistä voisi kuvitella suojelusenkelinsä mustaksi- eikö ajatus Guadalupen mustasta Neitsyestä ole perin outo? 

Paras päivä, vapaapäivä

Eräästä lehdestä luin mielenkiintoisen kolumnin. Se käsitteli viikonpäiviä ja viikkoa yleensä. Arkea. Kirjoittaja odotti kovasti viikonloppua, joka alkoi perjantaina iltapäivästä ja loppui sunnuntai-iltapäivään. Kaikki muut päivät siinä välissä olivat suoritteita. Maanantai varsinkin oli ihan turha päivä. Silloin pystyi vain odottamaan tiistain Ensitreffit alttarilla-sarjaa. Tiistain kesti tuon televisio-ohjelman vuoksi. Keskiviikkona viikonloppuun ei ollut enää eroa kuin yksi päivä ja torstain sai kulumaan siivoamalla. Perjantaina repesi. Pakollisten suoritteiden jälkeen alkoi vapaus, jota kesti sunnuntai iltapäivään. Mielestäni kirjoittaja pelkää arkea. Hän on kuitenkin tiedostanut asian koska kirjoittaa seuraavasti: "Viikkorytmissä ja viikonlopuilla elämisessä ei ole mitään pahaa, paitsi jos unohtaa elää viikonloppujen välissä." Hänen ratkaisunsa oli kehitellä jotain mukavaa viikon huonoille päiville, jotta joka päivä olisi jotain odotettavaa.

Kolumni kirvoitti minut miettimään omaa viikkoani ja arkeani. Miten sen koen? Onko jokin päivä parempi tai huonompi kuin toinen? Kiteyttäisin oman elämäni koululaisena ja nyt työelämässä niin, että vapaapäivä on paras päivä. Opiskelu aikoina parasta oli tietysti vapaat ja silloinhan vapaata oli yleensä viikonloppuna. Nyt epäsäännöllisessä kolmivuorotyössä vapaat on edelleen parhaita, mutta vapaata saattaakin olla viikolla. Viikkovapaat eivät ole ollenkaan hullumpia. Kunhan on vapaata, ei päivällä ole niin väliä. Lisäksi tämän työvuoro systeemin seurauksena olen välillä niin sekaisin viikonpäivissä, että täytyy oikein asiaa kunnolla miettiä. Ja ehkä tällainen vuorotyö pelastaa pelkästään viikonloppuina elämiseltä, on pakko elää muinakin päivinä.

Psykofyysinen kokonaisuus

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, tiedän sen jo koulusta. Työssäni törmään siihen usein. Eli termi on siis varsin tuttu. Sitä vain ei tule ajatelleeksi, kuinka itsekin on psykofyysinen kokonaisuus. Minulle tämä kirkastui kahvin myötä.

Minä ja kahvi: Olen juonut kahvia melko nuoresta, suorastaan lapsesta. Kahvin juonnin taisin aloittaa mummolassa vanhempien serkkujen opastuksella. Kahvista tuli varsin oleellinen osa elämääni ja lopussa sitä meni jo useampia kuppeja päivässä. Minimi annos oli yksi kuppi/päivä. Muuten alkoi pääkipu. Menin jopa niin pitkälle, että hankin erästä automatkaa varten kofeiinitabletteja (ei ihan sama efekti). Kahvi oli minun sosiaalinen juomani. Sairaanhoitajakoulun kaverit muistavat minut kahvitauoistani. Kun ei ollut mitään muutakaan, ehdotin aina kahvitaukoa. Sitten elämän tilanteeni muuttui niin, ettei kahvi enää maistunutkaan.

Poikkeustila: Ensimmäisenä tuli hirvittävä epätoivo. Millä nyt saan täytettyä tietyt hetket päivästäni? Miten kestän vieroitusoireet, joita tiesin VARMASTI olevan tulossa? Tyhjyys. No vieroitusoireita ei oikeastaan tullutkaan ja tee tuli jonkinlaiseksi kahvin korvikkeeksi. Huomasin kyllä, ettei teestä saanut samoja fiboja kuin kahvista. Kahvitauon pitkittyessä huomasin enenevässä määrin kaipaavani kahvia ja sosiaalisia hetkiä, sekä omaa rauhaa. Pystyin kaivamaan alitajunnastani kahvin tuoksun, maun ja sen mielihyvän fiiliksen nauttiessani kahvia. Fiilis ei kuitenkaan pysynyt niin kauaa, että olisin kerinnyt keittää kahvin. Voisin sanoa, että suorastaan masensi.

Nykytila: Eräänä kauniina iltana sain kahvin takaisin! Se oli työilta ja tein työhommia, kun yhtäkkiä iski hirvittävä kahvin tuska. Ihmettelin tunteen voimakkuutta, mutta uskoin tilanteen menevän ohi. Vaan eipäs mennytkään. Oli lähdettävä hakemaan kahvia, jota ei ollutkaan valmiina. Kävelin takaisin työpisteelle ja jatkoin töitäni, vaan pakko oli mennä takaisin keittiöön ja napsauttaa keitin päälle. En edes malttanut odottaa panun täyttymistä, vaan vedin välistä (onneksi tippalukko piti) ja otin puolikuppia. Voi sitä auttuutta ja maailman räjäyttävää tunnetta! Se oli uskomattoman ihanaa. Kahvi ei ole ikinä tuoksunut, saati maistunut niin hyvältä. Nyt olen taas varsin onnellinen hoitsu :)

Loppupäätelmä: Ihminen tuntee asioita koko kropallaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minäkin teen niin.

Ennen vanhaan

On kiva lukea kirjaa, joka käsittelee aivan muuta aihetta, mutta sisältää silti pienen historia pläjäyksen sairaanhoidosta, vieläpä aivan yllättäen. Tällaiset hetket ilahduttavat minua suuresti.  Tämän tekstin luettuani tuli oikein hiki. Tekstistä saan sellaisen käsityksen, että hoitaja valvoo yksin. Hänellä on 4 salia, joissa kussakin on 15-20 vuodetta eli siis 60-80 potilaspaikkaa ja n. kymmenkunta yksityishuonetta. Eli potilaita on ihan hillitön määrä, olettaen kaikkien vuodepaikkojen olevan käytössä. Lisäksi hän aloittelee potilaiden kylvetystä aamuyöllä ja tekee vielä haavanhoitotuotteita. Huh,huh.

Seuraavan kuvaksen on kertonut Lyyli Swan äidilleen 21.2.1896.

"Kello on nyt juuri kaksi. Kirjoitan tätä nim. valvontayönä. Kaikkialla vallitsee mitä synkin hiljaisuus, silloin tällöin häiritsee sitä joko sairaiden lasten kirkuminen tai kuolevain huokaukset. Tässä viereisessä huoneessa makaa heikkona sairaana sen Malmbergin vaimo, joka ei luultavasti näe seuraavaa päivää. Hän on niin huono, että pelkään hänen joka silmänräpäyksessä kuolevan, sitäpaitsi on täällä tänä yönä paljon huonoja, jotka opererattiin tänään. Täällä minun puolellani on neljä suurta salia, kukin sisältää 15-20 vuodetta, sitäpaitsi noin kymmenkunta yksityihuonetta. Kerran tunnin sisässä tulee minun tehdä rondi ympäri koko flygelin, käydä vuoteesta vuoteeseen tarkastelemassa jos jotain tavitsevat ja seurata tarkalleen huonoja potilaita. Ikävin aika on 12-3, sillä kolmelta minä rupean keittämään kahvia itselleni ja heti sen jälkeen panen kylpyveden tulelle ja rupean lapsia kylpemään ja pukemaan sunnuntaivaatteisiinsa, sillon aika kuluu rattoisasti. Muuten olen tyytyväinen työhöni enkä liioin ole rasittunut, vaikka onkin paljon työtä - - Ensin aamulla teen sideaineksia koko sairashuoneelle, niin paljon kuin ennätän, yhdestä alkavat sitten leikkaukset ja kestävät viiteen, jolloin meidän tulee olla läsnä ja auttamassa. Tämän jälkeen me laitamme kaikki järjestykseen ja kuntoon. Ensi kuukautena tulen vasta varsinaista viran hoitoa oppimaan."

Lähde: Swanin tytöt. Kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Hellevi Arjava. 2007. 

Miete

Kehitystä ei ole pakko seurata.

Siitä voi olla myös edellä.

                                                                                      Jarmo Somppi