Työkenkä osa 2

Korona on opettanut minulle uutta työkavereistani, omasta työstäni ja minusta itsestäni niin henkisestä kuin fyysisestäkin näkökulmasta. Keskityn nyt fyysiseen puoleen. Käykää myös lukemassa työkenkä postaus vuodelta -18.

Kuten tuolla aiemmassa tekstissä mainitsinkin, jalat ovat tärkeät, eikä ole ihan se ja sama millä tallustaa. Minulla on edelleen käytössä samat työkengät. Tosin ECCO:t olisivat ehkä jo vaihto kunnossa. Olen edelleen myös sitä mieltä, että minulle parhaimmat ovat tasapohjaiset jalkineet.

Korona aikana kävelin työssä paljon kengillä jotka olivat pesunkestävät. Kengät olivat kuitenkin kovat, hiukan korkoa eikä lesti aivan istunut jaloilleni. Heti ensi hetkistä huomasin tikkuilua varpaissa. Tämä kuitenkin helpotti vapailla tai kun laittoi jalkaan omat työkengät. Tilanne kuitenkin kiristyi niin, että nyt tikkuilu on lähes kokoaikaista. Onneksi tähän on löytynyt syy. Lihakset ja ehkäpä joku hermo on vähän turhan kireällä. Hieronta, venytykset sekä kinesioteippi tuntuisi olevan hyvä tähän vaivaan. Itseasiassa mietin elämää taaksepäin ja totesin ettei tämä ole ollenkaan uusi asia. Olin jossain vaiheessa elämää kesätöissä tehtaassa siivoojana. Siellä työkenkänä oli turvakenkä. No sehän ei ollut ollenkaan hyvä. Jalka oli kipeänä silloinkin.

Edellisessä tekstissä pohdin paljasjalkakengän sopivuutta työkengäksi. Tilanne tänä päivänä on se, että mietin edelleen sen sopivuutta työelämään, mutta siviiliin se on tullut jäädäkseen. Minulla on nyt n. Vuoden ollut LEGUANO merkkiset paljasjalkakengät lenkkareiden sijasta käytössä. Tänä keväänä hankin samalta merkiltä myös kävelykengät. Olen ollut tyytyväinen. 

Voimaa sanoista

Meillä on tänä epätavallisena keväänä ollut jokaisen laukkukaapissa ajatelma. Tässä muutama maistiainen:

”Näytä todellista isommalta.”                    ”Suuret toiveet  kasvattavat suuria ihmisiä.”

                                        ”Jos haluat ruveta kenguruksi kannattaa

                                        Aluksi mennä metsään heikkarinteelle

                                        Harjoittelemaan hyppyjä”

                                        ”Istu aidalla kaikin mokomin,     

                                 Mutta varmista että tiedät.          

                                                                 Kummalle puolelle laskeudut.”  

             ”Muista että olet ainutlaatuinen.”

 

Arki on seikkailua

”Ajan merkitsemiä

Maailma on ihmeellinen ja täynnä aarteita. Tällä ei ole lainkaan tekemistä aineellisten arvojen kanssa. Todellisia ja merkityksellisiä aarteita ovat toiset ihmiset, havainnot, muistot ja ajatukset. Ne ovat erottamaton osa ihmisen elämää, niihin kiinnittyvät toiveet, odotukset, pettymykset ja ilot. Aarteet ovat vaikeasti määriteltävissä ja kuitenkin niissä kuin huomaamatta kiteytyy kaikki se millä on merkitystä. Korvaamattomin niistä on ihmisen integriteetti. Se häneltä kuitenkin helposti riistetään ympäri maailmaa riehuvissä kriiseissä ja julmuuksissa. Jäljelle jäävät muistot.

Välillä muistot saavat fyysisen muodon, niistä saattaa tulla kuriositeetteja. Kuriositeetit ovat esineitä, jotka ovat jollekulle erityisiä. Olemuksessaan ne kantavat merkkejä oman aikansa ja kulttuurinsa erityispiirteistä, muistoja ja tarinoita niitä tärkeinä pitäneestä ihmisestä. Niissä arki ja ylevä kohtaavat yllättävinäkin yhdistelminä, monesti viitteinä ihmisen intohimon tai kaipuun kohteisiin. Kuriositeetit ovat useimmiten ajan merkitsemiä, ne ovat harvoin täydellisiä, pikemminkin kolhiintuneita tai käytössä kuluneita. Ne saattavat asettaa kuvastamiaan suuriakin asioita uuteen valoon tai tuoda esiin välähdyksiä odottamattomista aistimuksista. Niiden kantamat muistot voivat koskettaa mitä erilaisimpia ulottuvuuksia, yhteistä niille on tunne korvaamattomuudesta.

Joskus kuriositeettien kohtaloksi on tullut jäädä tarpeettomaksi, hylätyksi, hukatuksi tai unohdetuksi, päätyä muiden kaltaistensa sekaan kirpputoreille. Siellä ne näyttäytyvät usein outoina esineinä joiden merkitys jää arvoitukseksi. Sen henkiin herättämiseksi ja uudestaan synnyttämiseksi vaaditaan tarkkaa silmää, absurdin tajua ja leikkimielisyyttä, kykyä luopua pelkän estetiikan luomista vankoista kahleista. Niistä. Päästyään on vapaa löytämään kaunista, merkittävää ja hellyttävää mitä oudoimmista yhteyksistä. Sattuma on siinä suureksi avuksi mutta se ei itsessään riitä. Sen lisäksi tarvitaan myötäelämiskykyä ja rohkeutta altistua ennalta määräämättömälle. Kuriositeeteille alttiit löytäjät suhtautuvat elämiseenkin seikkailuna, jonka lumous syttyy kerta  toisensa jälkeen tavalliseen arkeen sisältyvistä yllättävistä havainnoista. Yhtäkkinen oivallus joka päiväisessä elämässä saattaa saada alkunsa mistä tahansa aistimuksesta ja täyttää mielen syvällä tyydytyksellä.

Oudon tai tuntemattoman kohtaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta kun ei oikein tiedä mihin tarttua. Kiinnostuksen kautta, hiljaa havainnoiden mistä tahansa löytää vähitellen ihmeen tuttuja ulottuvuuksia. Kyse on lopultakin halusta ja kyvystä nähdä toisin, tottumuksen luomien rajoitusten voittamisesta.”

Ajan merkitsemiä; Leena Kuumola. Essee teoksesta Inventarium; Catarina Ryöppy. 2020. (Mustataide)

 

 

Uskonasia

”Kaikki uskomuksemme ovat yhteydessä niihin läheisesti linkittyviin uskomuksiin. Uskon, että lääkärin minulle määräämät lääkkeet parantavat sairauteni. Tämä on yhteydessä uskomuksiini, että lääkäri on ammattimies ja perillä tieteenalansa uusimmista tuloksista. Ennusteeni lääkityksen vaikutuksista voivat muuttua, jos muissa uskomuksissani tapahtuu muutoksia. Yleistäen: jos hylkään tämänhetkisen uskoni tieteelliseen lääketieteeseen tai ennusteeni, että aiempiin näyttöihin voi melko varmasti luottaa tulevaisuudessakin, horjuu myös luottamukseni lääkkeisiin. Tämä luottamus nojaa uskomuksiin, jotka ovat yhteydessä kaikkiin järjestelmäni muihin osiin.

On yksinkertaistavaa ajatella, että voimme päättää, onko uskomus tosi vai epätosi pelkästään vertaamalla sitä siihen osaan maailmaa, josta se kertoo. Jos lääkkeet eivät vaikutakaan halutulla tavalla, minun pitää ilmeisesti tarkistaa uskomuksiani. Mutta muutoksia voi tehdä monella tapaa. Voin päättää, että lääkäri onkin huonompi kuin olin uskonut. Tai ehkä jokin minussa oleva kemiallinen poikkeavuus häiritsi lääkkeen vaikutusta. Tai sitten lääkkeet saattoivat olla huolimattomasti valmistettuja. Toinen äärimmäisyys on, että luovun käsityksestäni että moderni lääketiede on kunnollista tai hylkään jopa tieteellisen menetelmän, jolle se perustuu. Keskivälin reaktio olisi päättää, että tätä lääkettä tai tätä sairautta ei ymmärretäkkään niin hyvin kuin olin luullut. 

Tätä todisteiden tulkintaan liittyvää vapaavalintaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen, jos on päättänyt pitää kiinni uskomuksestaan. Kuinka absurdista uskomuksesta tahansa voidaan pitää kiinni, kunhan ollaan valmiita tekemään riittäviä tarkistuksia järjestelmän muihin osiin. Maapallon litteyteen voi edelleen uskoa, jos on valmis postuloimaan radikaalisti erilaisen fysiikan teorian; satelliittikuvathan voidaan selittää salaliiton avulla tai valon vääristymisellä avaruudessa. Joillakin saattaa olla uskomus -vaikkapa kreationismi- joka on ristiriidassa todisteiden kanssa. Jos tämä uskomus on heidän järjestelmänsä joustamaton osa, kaikkia muita osia voidaan väännellä siihen sopiviksi. Philip Gosse kiisti fossiilien evoluutioteorian todistusvoiman ja ehdotti, että Jumala on voinut järjestää fossiilit näyttämään tuloksilta evoluutiosta. 

Uskomusjärjestelmän yksi malli on eräänlainen teräslankakehikko jollaisella lapset joskus leikkivät. Kehikko koostuu useista jäykistä teräslangan kappaleista. Liitoskohdat, joissa teräslangan kappaleet liittyvät toisiinsa, voidaan säätää eri kulmiin. Mille tahansa kehikon osalle voi valita mieleisensä muodon, jos sen sopeuttamiseksi antaa kehikon muiden osien taipua ja vääntyä. Uskomus, joka halutaan säilyttää mihin hintaan hyvänsä, on juuri joustamaton osa, jonka annetaan määrätä muun kehikon muoto.

Järjestelmän uskomuksiin ei kuulu uskomuksia yksinomaan siitä, minkälainen maailma on ja mikä on toivottavaa. Jotkut uskomukset koskevat toisten uskomusten hyväksyttävyyttä ja niitä käytetään myös, kun valitaan eri uskomusten välillä. Niitä voi kutsua rakenteellisiksi uskomuksiksi. Ne ovat kuin rakennuksen kantavat seinät. Kun rakenteellisesta uskomuksesta luovutaan, on todennäköistä, että muutoksia tapahtuu kaikkialla järjestelmässä. Jotkin rakenteelliset uskomukset koskevat vakuuttavuutta. Toisinaan esimerkiksi ajatellaan, että kahden uskomuksen ollessa yhteensopivia todisteiden kanssa yksinkertaisempaa on pidettävä vakuuttavampana. 

Auktoriteettiin vetoaminen on erilainen rakenteellinen uskomus. Sellainen on esimerkiksi Descartesin väite, että jumalallinen auktoriteetti on aina ihmisjärkeä parempi tie totuuden löytämiseksi, mutta sillä on myös maalliset vastineensa. Osa ihmisistä suhtautuu näkemyksiinsä tieteestä tai taloudesta kuin uskontoon. Heillä on pikemminkin Uskomus kuin uskomus. Ominaista heidän järjestelmälleen on, että siihen kuuluu Uskomus, josta ei hevin jousteta. Sellainen Uskomus perustellaan usein vetoamalla auktoriteettiin. Varsinaisessa uskonnossa auktoriteetti voi olla paavi, kirkko tai Raamattu -mutta myös poliittisia uskontoja on olemassa.”

Jonathan Glover; Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. luku 28 Miten uskomusjärjestelmä toimii. 

Jos muuttaa vois

”Jos voisimme palata takaisin menneeseen, sanoi J.L.B. Matekoni kaataessaan teetä Mma Ramotswen mukiin. Olen miettinyt sitä usein. Jos voisimme palata ja tietäisimme sen mitä tiedämme nyt... Hän pudisti päätään ajatuksilleen. Voi hyvä luoja! Eläisin elämäni aivan toisin.”

Ote on kirjasta Naisten etsivätoimisto nro 1 Mma Ramotswe tutkii. Kirjoittaja Alexander McCall Smith. 2003. Olen itsekin välillä taipuvainen ajattelemaan, mitä jos olisin valinnut tai tehnyt toisin silloin... Enemmän tällaiset mitä jos ajatukset tulevat vastaan töissä.

Aika monesti huomaan ajattelevani, mitä jos hän olisi valinnut toisin. Joidenkin kanssa olen käynytkin mitä jos keskusteluja. Välillä ihmiset ovat järkyttyneitä, että asiat ovat menneet niin ja aikovat muuttaa tapansa. Toisille asiat vain tapahtuvat ja matka jatkuu seuraavaa sattumusta kohti.

Osa tilanteista ottaa tietysti syvemmälle sieluun, kuin toiset. Toisia miettii pidempään, osan ihmisistä kohtaa uudelleen. Työvuosien mittaan oppii, ettei kaikkea saa päästää ihon alle. Me kaikki olemme ihmisiä, teemme virheitä ja oikeita ratkaisuja. Kaikki valinnat ovat meidän omia ja niitä on kunnioitettava.

Ei koskaan

”Ajatella, jos ei koskaan voisi tulla iloiseksi tai pettyä, mietti isä veneen kiitäessä läpi myrskyn. Ei koskaan voisi pitää kenestäkään, ei suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä kärsiä omantunnonvaivoja...

Ei mitään. Kamalaa.” 

Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Hattivattien salaisuus.

Myrskyn jälkeen

”Aamupuoleen myrsky vaimeni. Vilijonkka tuskin huomasi sitä, hän vain istui miettimässä itseään ja onnettomuuksiaan ja huonekalujaan ja aprikoi, miten saisi kaiken taas paikoilleen. Oikeastaan ei ollut tapahtunut muuta kuin että savupiippu oli lentänyt maahan.

Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä hän tiennyt miten menetellä päästäkseen taas oikeille raiteille.

Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma, halusiko hän sen takaisin. Entä sen kaiken, mitä vanha Vilijonkka oli omistanut?

Kaiken mikä oli särkynyt ja nokeutunut ja halkeillut ja kastunut? Ajatella, että pitäisi istua viikkokausia korjaamassa, liimaamassa ja paikkaamassa ja etsimässä hävinneitä palasia...

Pitäisikö hänen pestä ja silittää ja maalata ja olla pahoillaan niistä esineistä, joita ei voinut korjata, ja tietää aina, että kaikki oli joka tapauksessa säröillä ja että ennen oli ollut paljon hienompaa... Voi ei! Ja järjestää sitten koko kurjuus takaisin paikoilleen samoihin synkkiin huoneisiin ja koettaa aina vain kuvitella, että ne olisivat kodikkaita...

-Ei, minä en tee sitä! Vilijonkka huudahti ja nousi jäykille jaloilleen. -Jos yritän saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä... Minä tunnen sen. Silloin pyörremyrskyt tulevat hiipien minun perässäni ja syklonit ja taifuunit...

Hän katsoi ensi kerran hemulin taloa. Se seisoi paikallaan. Kaikki rikkinäinen oli talon sisällä, lojui siellä ja odotti että hän tulisi korjaamaan...

Kukaan oikea Vilijonkka ei ollut ikinä jättänyt kauniita perintöhuonekalujaan ajelehtimaan... -Äiti sanoisi, ettei kukaan saa paeta velvollisuuksiaan, mutisi Vilijonkka. Oli jo aamu.

Itäinen taivaanranta odotti auringon nousua. Hätääntyneitä tuulispäitä kiiti yli meren, ja myrsky oli unohtanut pilvenriekaleita pitkin taivasta. Joitakin heikkoja ukkosen jyrähdyksiä vyöryi ohi.

Sää oli levoton, laineetkaan eivät tienneet mihin tahtoivat. Vilijonkka epäröi.

Ja silloin hän näki vesipatsaan.

Se ei muistuttanut ollenkaan Vilijonkan omaa vesipatsasta, joka oli musta ja kiiltävä. Tämä oli aito. Se oli valoisa. Se oli valkea pilvenpyörre, joka pyöri alaspäin valtavana kierteenä ja muuttui liidunvalkoiseksi siinä, missä vesi kohosi merestä sitä vastaan.

Se ei ulvonut, se ei syöksynyt. Se oli aivan hiljaa ja tuli verkalleen ja hiljaa huojuen rantaa kohti. Nyt se värittyi auringon noustessa ruusunpunaiseksi.

Vesipatsas oli loputtoman korkea, se pyöri äänettömästi ja rajusti itsensä ympäri, se lähestyi lähestymistään...

Vilijonkka ei voinut liikahtaakaan. Hän seisoi aivan hiljaa, aivan hiljaa, puristi posliinista kissanpoikaa ja ajatteli: Voi, minun kaunis ihana onnettomuuteni...

Vesipatsas kulki rannan yli aika läheltä Vilijonkkaa. Valkoinen pyörre liukui majesteettisesti hänen ohitseen, nyt se oli muuttunut hiekkapatsaaksi ja kohotti aivan rauhallisesti hemulin talon katon ilmaan. Vilijonkka näki katon nousevan ja katoavan. Hän näki huonekalujensa tempautuvan pyörteeseen ja katoavan. Siinä menivät suoraan taivaaseen kaikki hänen koriste-esineensä, tarjotinliinat ja valokuvat, teepannumyssyt ja isoäidin kermakannu, silkillä ja hopealla kirjaillut muistolauseet, kaikki, kaikki, ja hän ajatteli hurmaantuneena: Onpa ihanaa! Mitä minä pieni Vilijonkka parka voin mahtaville luonnonvoimille? Mitä tämän jälkeen voi tehdä? Ei mitään! Kaikki on siivottu puhtaaksi ja lakaistu pois!

Patsas vaelsi juhlallisesti sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää.

Vilijonkka henkäisi syvään. -Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. -Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.” 

Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin.