Kurkistus oikeuslääkärin työhön

Haluaisin suositella kirjaa: Kuolema, oikeuslääkäri selvittää; Kari Karkola. 2011. Kirjassa kerrotaan oikeuslääkärin työstä hyvin kansantajuisesti. Kirjassa on kivasti tapausselostuksia ja ote on humoristinen, ei kuitenkaan liikaa. Tässä muutamia esimerkkejä kirjasta.

Ensimmäisessä näytteessä alkoholi yllättää minut. En ole koskaan ajatellut, että se säilyy elimistössä näinkin pitkään.

”Alkoholi säilyy varsin hyvin kuoleman jälkeen ruumiissa. Sen pitoisuus laskee parikymmentä prosenttia ruumiin jäähtymisen aikana ja pysyy sitten tasaisena, kunnes pitkälle edennyt mätäneminen sekoittaa tilannetta. Kuolemanjälkeisiä muutoksia saavat aikaan bakteerit, sienet ja hiivat voivat jälleen vähentää tai lisätä alkoholia elimistössä. Jonkin verran on otettava huomioon verinäytteen ottopaikka, sillä mahan tai suolen läheltä otettuun näytteeseen on voinut imeytyä häiritsevä lisäannos. Parin päivän aikana kuoleman jälkeen voi imeytyä alkoholia mahasta lähellä sijaitsevaan sydänvereen. Paras näyte otetaan nivustaipeen verisuonista.”

Patologin ja oikeuslääkärin työn eroavaisuudet ovatkin oikeastaan aika selkeät.

”Patologien päätyö on elävistä ihmisistä otettujen koepalojen ja irtosolunäytteitten perusteella taudinmäärityksen tekeminen muitten alojen lääkäreitten hoitotoimenpiteitten perusteeksi. Tärkein sarka heillä on syöpätaudit. Oikeuslääkärin osaaminen kohdistuu vammoihin, myrkytyksiin, äkillisiin odottamattomiin tautikuolemiin ja erityisesti näiden erilaisiin yhdistelmiin kuolemansyynä. Oikeuslääkäri siis lausunnossaan vastaa poliisin kysymykseen ”mitä on tapahtunut?” Ja patologi  vastaa lääkärin kysymykseen ”mikä tauti?”.”

Itsemurha on mystinen juttu ja tilastollista vääristymääkin on havaittavissa verrattaessa tilannetta maittain.

”Suhtautuminen itsemurhaan vaihtelee suuresti eri kulttuureissa. Meillä itsemurhaan liittyy vieläkin perheen häpeän tunnetta, vaikka viime vuosikymmeninä onkin menty avoimempaan suuntaan. Syyllisyyden tunne siitä, ettei ollut tehnyt voitavaansa omaisen tai läheisen auttamiseksi myös ohjaa ajatusta vastustamaan itsemurha-ajatusta. Uskonnolla ei tässä asiassa Pohjoismaissa ole enää suurta osuutta, kun oman käden kautta kuolleet hyväksytään kirkkomaahan kuten muutkin. Katolinen uskonto pitää itsemurhaa kuolemansyntinä ja siksi itsemurhaluokitusta käytetään katolisessa Etelä-Euroopassa vain silloin, kun sitä ei voida välttää. Mielisairaus on hyväksyttävä tausta ja poistaa synnin. Papilla on tässä määrittelyssä merkittävä osa ja käytännössä hän voi ohjata lääkäriä kuolintodistuksen kirjoittamisessa. Niinpä ei ole kumma, että Välimeren Euroopassa tilastojen mukaan itsemrhien määrä on noin kymmenesosa Pohjois-Euroopan tasosta.”

Ja lopuksi vielä latinaa suomennettuna.

”Lain mukaan lähimmillä omaisilla tai muilla vainajan läheisillä henkilöillä on oikeus saada tieto kuolemansyystä ja kuoleman olosuhteista. Omaiset voivat saada kopion kuolintodistuksesta. Se on usein kuitenkin muodoltaan maallikolle vaikeaselkoinen: diagnoosit on merkitty huonolla latinankielellä kaavamaiseen muotoon ja järjestykseen asetettuina ja suomennettuina tyyliin: Carcinoma prostatae cum metastasibus = metastasoitunut prostatakarsinooma (pitäisi olla etäpesäkkeitä lähettänyt eturauhasen syöpä) tai Thrombosis arteriae mesentericae= mesenteriaaliarterian tromboosi (suolilievevaltimon veritulppatukos). Usein jää ihmettelemään, kenen valistukseksi suomennokset on laadittu.” 

Hyviä kuvia

Luen erittäin harvoin kuvakirjoja (voiko sitä edes lukemiseksi kutsua?), mutta nyt luin/selasin/katselin. Olin erittäin tyytyväinen näkemääni ja haluan sen jakaa teillekin.

Kimmo Räisänen; Hetkeen ei ollut mitään. 2017

”Kimmo Räisäsen kirja Hetkeen ei ollut mitään on syvällinen kirja elämästä. Elämän peruspaikka on koti. Räisänen on kuvannut perheenjäseniään lapsuudenkodissaan vuosien ajan. Ihmisen elämänkaaren vaiheet ovat merkityksellisiä alusta loppuun; perunapellon näkökulmasta voi nähdä koko maailman. Juha Hurmeen oivaltava essee elämästä, ihmisestä, valokuvauksesta ja kaiken loppumattomasta kiertokulusta on sekä kiehtova että uusia näkökulmia avaava teksti. Kirjan sidontatekniikka on taidetta, joka mahdollistaa kuvien avautumisen koko laajuudeltaan.” Johanna Korhonen, kustantaja, Maahenki/Mustataide.

Kirja koostui musta-valkokuvista, värikuvista, henkilökuvista, miljöökuvista, yksityiskohdista. Mitään elämän osa-aluetta ei kaihdettu. Intimiyttä lisäsi se, että he kaikki olivat valokuvaajan perhettä. Itselleni läheiseksi kuvat teki rintamamiestalo-miljöö. Olen itse varttunut rintamamiestalossa. Vaikka tekstiä ei ollutkaan pystyin silti ikään kuin lukemaan tarinaa pelkkien kuvien avulla. Kirjan lopussa oli Juha Hurmeen ja Petri Kuokan esseet, joten ihan ilman tekstiä en jäänyt. Pidin Juha Hurmeen tekstistä. Siinä oli monia oivaltavia näkökulmia ja se sai hymyn kareilemaan. Kirja kestää useamman selailun menettämättä hohtoaan.

Elä kuin viimeistä päivää

Joskus kuoleman kohtaaminen herättää voimakkaita tunteita omaa elämää kohtaan. Se laittaa minut miettimään, kuinka haavoittuvaista elämä onkaan. Kukaan meistä ei voi tietää sitä viimeistä hetkeään. Omat murheet tuntuvat kummasti pieniltä omaisten surun rinnalla. Tilanne on niin tunteikas, että se menee ihonalle.

Tällaisina hetkinä tulee itsekin pohdittua omaa elämäänsä. Elänkö varmasti sellaista elämää, jota haluan? Olenko toteuttanut unelmiani? Pitäisikö alkaa toteuttamaan? Millaisen muiston jätän itsestäni perheelleni ja ystävilleni? Onko jotain mitä voisin tehdä toisin? Mennyttä on vaikea enää muuttaa, mutta tulevaan voi vielä vähän vaikuttaa. Vai kerkeänkö? Tällaisten ajatusten jälkeen tulee pelko. Mitä jos päivieni taival on tässä?

Ei voi antaa tilaa pelolle. On elettävä omaa elämäänsä, niin kuin parhaaksi katsoo. Jos on onnellinen, on kaikki silloin tarpeeksi hyvin. Vai voisiko elää kuin viimeistä päivää? 

Me olemme

Me olemme tämän maiseman autius.

Me olemme oppineet kaiken itse.

Kuolema tyrkkää meille vieraskirjansa,
                  ja me näemme siinä ruokalistan:
viimeinen tupakka,
        kuinka se lipsahtaa sormista
             äänettömästi
                 äärettömiin.

Arto Virtanen; Maiseman hämärä. 1988.

Italia ja espanja ovat sinulle varmaan tosi helppoja kieliä?

Ystävät ovat elämän suola, ystäviä on kiva olla. Ystävät ovat mukavia jo senkin takia, että välillä heidän suustaan tulee niin mukavia juttuja, ettei voi välttyä naurulta.

Erään ystävän kanssa keskustelu ajautui kielitaitoon. Aikamme keskustelusamme hän totesi, että sinullehan olisi ihan tosi helppoa opetella italiaa tai espanjaa. Ne kun pohjautuvat latinaan ja sairaanhoitajathan joutuvat opiskelemaan latinaa. En voinut olla nauramatta. Sillä että on opiskellut eri ruumiinosien latinan kielisiä nimiä, ei vielä kieliä puhuta.

Viestintuoja

Jostain lehdestä bongasin Jouni Kantolan kolumnin allergiasta. Allergisena ihmisenä voin samaistua silmien vuotamiseen ja aivasteluun. Kyllähän sen tietää, että allergia kertoo että jokin ei ole oikein. Ja olen kyllä myöskin sitä mieltä, että teollistuminen on ainakin yksi altistaja. Mutta miksi juuri minä? Miksi minä olen se herkempi?
Tämän kolumnin luettuani olen ylpeä viestintuoja.
Alla vielä kolumni teille muillekin luettavaksi.

Meitä on varoitettu 

Arvovaltaisen yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston lääketieteen professori Ruslan Medzhitov on pohtinut allergiaa evoluution näkökulmasta. Miksi allergiasta, jota vielä sata vuotta sitten tuskin kukaan sairasti, on tullut teollisuusmaissa tauti, jonka eri muodoista kärsii kiihtyvään tahtiin jo viidennes väestöstä? Miksi allergiaan sairastuu vain osa, eivät kaikki?

Ihmislajin kehityksen näkökulmasta allergia tuntuu ensinäkemältä hyödyttömältä. Mitä hyötyä on siitä, että räkä valuu, silmät vuotaa, yskittää, ihoa raavituttaa, oksettaa?

Ei mitään, mutta kehon välittämä viesti on ymmärrettävä. Keho haluaa haitallisiksi kokemiaan aineita ulos kehosta, pois. Valumalla, hilseilemällä ja pärskimällä.

Medzhitovin mielestä allergia sanoo, että ympäristömme on ihmislajin kannalta vihamielinen ja sisältää liiaksi haitallisia aineita. Allergikot ovat Medzhitovin mielestä viestintuojia. Allergikon tehtävä on varoittaa lajitovereitaan siitä, missä mennään.

No minäpä varoitan. Hei rakkaat lajitoverit, kuulkaapas! Täällä ei ole nyt ihan kaikki mallillaan. 

Ympäristö on käymässä lajillemme elinkelvottomaksi tai ainakin haitalliseksi. Ongelmia on useita. Yksi on ilmansaasteet. Ilmansaasteet vahingoittavat immuunijärjestelmäämme ja altistavat meidät allergialle. Pienhiukkaspöly välittää myrkkyjä kehoomme ja lisäksi otsoni tehostaa oireilua. 

Toinen juttu on antibioottien ylenpalttinen käyttö ja niillä julistettu ydinsota kaikkia bakteereja vastaan- hyviä ja huonoja.

Sitten on kemialliset yhdisteet ja muovi. Altistumme jatkuvasti tuhansille ei kemiallisille yhdisteille, joiden terveysvaikutuksia ei tiedetä. Valitaan näistä yksi perhe, ftalaatit. Ftalaatteja käytetään muovien pehmentämiseen ja lähes kaikki taipuva muovi sisältää ftalaatteja. Lisäksi kosmetiikka ja puhdistusaineet sisältävät yleisesti ftalaatteja. Nautimme ftalaatteja jatkuvasti ruoan ja juoman mukana sekä ihon läpi.

Ftalaateista esimerkiksi Bisfenoli-A vaikuttaa hormonitoimintaan sekä immuunijärjestelmään ja sillä epäillään olevan yhteys allergioiden räjähdysmäiseen lisääntymiseen teollisuusmaissa. Teollisuus käytti maailmassa vuonna 2009 noin 2,2 miljoonaa tonnia Bisfenoli-A:ta.

Vuonna 2004 Pariisilainen lääkäri toimitti Pariisin vetoomuksena tunnetun kolmekohtaisen julistuksen Euroopan parlamentille. Vetoomuksen on allekirjoittanut 500 eturivin lääketieteilijää kaikkialta maailmasta, joukossa kaksi nobelistia.

Vetoomuksen kohdat ovat: 1. Lukuisten nykyisten tautien aiheuttajana on ympäristön tilan heikentyminen, 2. Kemiallinen saaste on vakava uhka lapsille ja ihmiselle yleensä, 3. Koska oma terveytemme sekä  nykyisten ja tulevien lapsiemme terveys on uhattuna, koko ihmislaji on vaarassa.

Juu, eipä tässä muuta. Aaaat-tsiuuhh!!

Voiko kuolemaan turtua?

Tämän päivän media työntää ruutujen täydeltä sotaa ja kärsimystä ympäri maailman. Isis värvää ihmisiä riveihinsä, jotka sitten lopulta kuolevat. Itsemurhapommituksia tapahtuu siellä ja täällä. Onko tälle kuolemalle mitään rajaa? Voiko tähän kaikkeen turtua niin, ettei enää vain yksinkertaisesti välitä?

Minä toivon ettei kuolemaan voi turtua. Tietysti taistelut Syyriassa tuntuvat hiukan kaukaisilta, mutta siltikin tuntuu pahalta tietää viattomien kuolevan. Ammatissakin näkee kuolemaa, eikä se vielä tähän päivään mennessä ole jäänyt tuntumatta. Muutamien asiakkaiden kuolema on jopa tuntunut silloinkin, kun se on tapahtunut jossain muualla. Vaikka me kaikki kuolemme joskus, toivoisi joillekin sen tapahtuvan vasta myöhemmin.

Toisen tappaminen ja siihen kykeneminen on minulle yksi ihmismielen mysteereistä. Miten joku voi edes ajatella toisen tappamista ja toteuttaakin sen vielä? Onko hänellä mielestään oikeus päättää, että tämä oli nyt tässä? Oikeutus kuolemaan? Onko toisen tappava ihminen itsekäs?