Me olemme

Me olemme tämän maiseman autius.

Me olemme oppineet kaiken itse.

Kuolema tyrkkää meille vieraskirjansa,
                  ja me näemme siinä ruokalistan:
viimeinen tupakka,
        kuinka se lipsahtaa sormista
             äänettömästi
                 äärettömiin.

Arto Virtanen; Maiseman hämärä. 1988.

Italia ja espanja ovat sinulle varmaan tosi helppoja kieliä?

Ystävät ovat elämän suola, ystäviä on kiva olla. Ystävät ovat mukavia jo senkin takia, että välillä heidän suustaan tulee niin mukavia juttuja, ettei voi välttyä naurulta.

Erään ystävän kanssa keskustelu ajautui kielitaitoon. Aikamme keskustelusamme hän totesi, että sinullehan olisi ihan tosi helppoa opetella italiaa tai espanjaa. Ne kun pohjautuvat latinaan ja sairaanhoitajathan joutuvat opiskelemaan latinaa. En voinut olla nauramatta. Sillä että on opiskellut eri ruumiinosien latinan kielisiä nimiä, ei vielä kieliä puhuta.

Viestintuoja

Jostain lehdestä bongasin Jouni Kantolan kolumnin allergiasta. Allergisena ihmisenä voin samaistua silmien vuotamiseen ja aivasteluun. Kyllähän sen tietää, että allergia kertoo että jokin ei ole oikein. Ja olen kyllä myöskin sitä mieltä, että teollistuminen on ainakin yksi altistaja. Mutta miksi juuri minä? Miksi minä olen se herkempi?
Tämän kolumnin luettuani olen ylpeä viestintuoja.
Alla vielä kolumni teille muillekin luettavaksi.

Meitä on varoitettu 

Arvovaltaisen yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston lääketieteen professori Ruslan Medzhitov on pohtinut allergiaa evoluution näkökulmasta. Miksi allergiasta, jota vielä sata vuotta sitten tuskin kukaan sairasti, on tullut teollisuusmaissa tauti, jonka eri muodoista kärsii kiihtyvään tahtiin jo viidennes väestöstä? Miksi allergiaan sairastuu vain osa, eivät kaikki?

Ihmislajin kehityksen näkökulmasta allergia tuntuu ensinäkemältä hyödyttömältä. Mitä hyötyä on siitä, että räkä valuu, silmät vuotaa, yskittää, ihoa raavituttaa, oksettaa?

Ei mitään, mutta kehon välittämä viesti on ymmärrettävä. Keho haluaa haitallisiksi kokemiaan aineita ulos kehosta, pois. Valumalla, hilseilemällä ja pärskimällä.

Medzhitovin mielestä allergia sanoo, että ympäristömme on ihmislajin kannalta vihamielinen ja sisältää liiaksi haitallisia aineita. Allergikot ovat Medzhitovin mielestä viestintuojia. Allergikon tehtävä on varoittaa lajitovereitaan siitä, missä mennään.

No minäpä varoitan. Hei rakkaat lajitoverit, kuulkaapas! Täällä ei ole nyt ihan kaikki mallillaan. 

Ympäristö on käymässä lajillemme elinkelvottomaksi tai ainakin haitalliseksi. Ongelmia on useita. Yksi on ilmansaasteet. Ilmansaasteet vahingoittavat immuunijärjestelmäämme ja altistavat meidät allergialle. Pienhiukkaspöly välittää myrkkyjä kehoomme ja lisäksi otsoni tehostaa oireilua. 

Toinen juttu on antibioottien ylenpalttinen käyttö ja niillä julistettu ydinsota kaikkia bakteereja vastaan- hyviä ja huonoja.

Sitten on kemialliset yhdisteet ja muovi. Altistumme jatkuvasti tuhansille ei kemiallisille yhdisteille, joiden terveysvaikutuksia ei tiedetä. Valitaan näistä yksi perhe, ftalaatit. Ftalaatteja käytetään muovien pehmentämiseen ja lähes kaikki taipuva muovi sisältää ftalaatteja. Lisäksi kosmetiikka ja puhdistusaineet sisältävät yleisesti ftalaatteja. Nautimme ftalaatteja jatkuvasti ruoan ja juoman mukana sekä ihon läpi.

Ftalaateista esimerkiksi Bisfenoli-A vaikuttaa hormonitoimintaan sekä immuunijärjestelmään ja sillä epäillään olevan yhteys allergioiden räjähdysmäiseen lisääntymiseen teollisuusmaissa. Teollisuus käytti maailmassa vuonna 2009 noin 2,2 miljoonaa tonnia Bisfenoli-A:ta.

Vuonna 2004 Pariisilainen lääkäri toimitti Pariisin vetoomuksena tunnetun kolmekohtaisen julistuksen Euroopan parlamentille. Vetoomuksen on allekirjoittanut 500 eturivin lääketieteilijää kaikkialta maailmasta, joukossa kaksi nobelistia.

Vetoomuksen kohdat ovat: 1. Lukuisten nykyisten tautien aiheuttajana on ympäristön tilan heikentyminen, 2. Kemiallinen saaste on vakava uhka lapsille ja ihmiselle yleensä, 3. Koska oma terveytemme sekä  nykyisten ja tulevien lapsiemme terveys on uhattuna, koko ihmislaji on vaarassa.

Juu, eipä tässä muuta. Aaaat-tsiuuhh!!

Voiko kuolemaan turtua?

Tämän päivän media työntää ruutujen täydeltä sotaa ja kärsimystä ympäri maailman. Isis värvää ihmisiä riveihinsä, jotka sitten lopulta kuolevat. Itsemurhapommituksia tapahtuu siellä ja täällä. Onko tälle kuolemalle mitään rajaa? Voiko tähän kaikkeen turtua niin, ettei enää vain yksinkertaisesti välitä?

Minä toivon ettei kuolemaan voi turtua. Tietysti taistelut Syyriassa tuntuvat hiukan kaukaisilta, mutta siltikin tuntuu pahalta tietää viattomien kuolevan. Ammatissakin näkee kuolemaa, eikä se vielä tähän päivään mennessä ole jäänyt tuntumatta. Muutamien asiakkaiden kuolema on jopa tuntunut silloinkin, kun se on tapahtunut jossain muualla. Vaikka me kaikki kuolemme joskus, toivoisi joillekin sen tapahtuvan vasta myöhemmin.

Toisen tappaminen ja siihen kykeneminen on minulle yksi ihmismielen mysteereistä. Miten joku voi edes ajatella toisen tappamista ja toteuttaakin sen vielä? Onko hänellä mielestään oikeus päättää, että tämä oli nyt tässä? Oikeutus kuolemaan? Onko toisen tappava ihminen itsekäs?

Ikäkriisi

Juttelin erään työkaverini kanssa ja hän kertoi aloittavansa osa-aikaisen eläkkeen. Hän on ollut töissä useita kymmeniä vuosia ja haluaa parantaa omaa jaksamistaan viimeisillä työvuosillaan. Minusta tämä on hienoa ja mielelläni sen hänelle suon.

Kuitenkin koe jo nyt luopumisen tuskaa. Kuinka kamalaa onkaan sitten kun hän jää eläkkeelle. Hän on persoonana sellainen, johon on voinut tukeutua ongelma tilanteissa. On saanut vastauksia ja apua aina. Vastavuoroisesti olen yrittänyt tarjota omaa apuani aina kun olen vain voinut sen tehdä.

Ikäkriisi tuli heti luopumisen tuskan rinnalle. Hiljalleen osastolta siirtyy eläkkeelle niitä vanhempia hoitajia ja hiljalleen itse hiipii kohti sitä hetkeä. Olen itse jaotellut meidät hoitajat ketegorioihin: on vastatulleita/-valmistuneita hoitajia, nuoria hoitajia, keskivälillä olevia hoitajia ja sitten näitä vanhempia. Olen kuvitellut itse olevani osastossa nuori, mutta taitaa olla kuitenkin niin, että kuuluun tuohon keskelle ja vääjäämättä kuljen kohti vanhemman hoitajan titteliä. 

Vaaleanpunainen lääke auttaa

" Silloin tuli kaksi uutta hoitajaa, jotka työnsivät pulloilla ja purkeilla lastattua kärryä. 

-Lääkeaika, toinen sanoi ja ojensi Paddingtonille pienen kupin, jossa oli vaaleanpunaista nestettä. 

-Saisinko toisen samanlaisen, Paddington pyysi. 

-Se tuntuu tepsivän jo nyt."

Ote on kirjasta Paddington pää pyörällä (Michael Bond 2001). Kirjahan on siis lastenkirja ja siksi se varmaan hymyilyttääkin niin paljon. En voi itselleni mitään, mutta mieleeni ei pullahda kuin yksi ainoa lääke, joka on vaaleanpunaista nestettä.
Ei se mitään. Onhan pinkki lastenkirjan lääkkeeksi mukavampi väri, kuin vaikka ruskea. Muistelen kyllä lapsuudessani saaneeni antibioottia nestemäisenä ja se oli vaaleanpunaista. Kieltämättä sitä oli mukava juoda jo värinkin takia.

Nimet ja vuosiluvut

Nimet ja vuosiluvut katoavat mielestäni,

paikat ja ihmisten varjot jäävät.

Olen nimettömänä rosoisessa maisemassa,
ajatuksina tapahtuu kaikki minussa.

Elämä on vakava sairaus.
Siihen on lääkkeensä,
kullakin omansa: toisella vanheneminen,
toisella kuolema. Joku kolmas
juoksee pakoon kumpaakin.

Tämä on toinen lähtö,
ties monesko harharetki:
valtameri. Kaatuvat seinät.

Voi meitä, joille elämä ja kuolema
ovat samaa kauheutta.

Arto Virtanen; Maiseman hämärä. 1988.