maanantai 6. huhtikuuta 2020

Myrskyn jälkeen

”Aamupuoleen myrsky vaimeni. Vilijonkka tuskin huomasi sitä, hän vain istui miettimässä itseään ja onnettomuuksiaan ja huonekalujaan ja aprikoi, miten saisi kaiken taas paikoilleen. Oikeastaan ei ollut tapahtunut muuta kuin että savupiippu oli lentänyt maahan.
Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä hän tiennyt miten menetellä päästäkseen taas oikeille raiteille.
Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma, halusiko hän sen takaisin. Entä sen kaiken, mitä vanha Vilijonkka oli omistanut?
Kaiken mikä oli särkynyt ja nokeutunut ja halkeillut ja kastunut? Ajatella, että pitäisi istua viikkokausia korjaamassa, liimaamassa ja paikkaamassa ja etsimässä hävinneitä palasia...
Pitäisikö hänen pestä ja silittää ja maalata ja olla pahoillaan niistä esineistä, joita ei voinut korjata, ja tietää aina, että kaikki oli joka tapauksessa säröillä ja että ennen oli ollut paljon hienompaa... Voi ei! Ja järjestää sitten koko kurjuus takaisin paikoilleen samoihin synkkiin huoneisiin ja koettaa aina vain kuvitella, että ne olisivat kodikkaita...
-Ei, minä en tee sitä! Vilijonkka huudahti ja nousi jäykille jaloilleen. -Jos yritän saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä... Minä tunnen sen. Silloin pyörremyrskyt tulevat hiipien minun perässäni ja syklonit ja taifuunit...
Hän katsoi ensi kerran hemulin taloa. Se seisoi paikallaan. Kaikki rikkinäinen oli talon sisällä, lojui siellä ja odotti että hän tulisi korjaamaan...
Kukaan oikea Vilijonkka ei ollut ikinä jättänyt kauniita perintöhuonekalujaan ajelehtimaan... -Äiti sanoisi, ettei kukaan saa paeta velvollisuuksiaan, mutisi Vilijonkka. Oli jo aamu.
Itäinen taivaanranta odotti auringon nousua. Hätääntyneitä tuulispäitä kiiti yli meren, ja myrsky oli unohtanut pilvenriekaleita pitkin taivasta. Joitakin heikkoja ukkosen jyrähdyksiä vyöryi ohi.
Sää oli levoton, laineetkaan eivät tienneet mihin tahtoivat. Vilijonkka epäröi.
Ja silloin hän näki vesipatsaan.
Se ei muistuttanut ollenkaan Vilijonkan omaa vesipatsasta, joka oli musta ja kiiltävä. Tämä oli aito. Se oli valoisa. Se oli valkea pilvenpyörre, joka pyöri alaspäin valtavana kierteenä ja muuttui liidunvalkoiseksi siinä, missä vesi kohosi merestä sitä vastaan.
Se ei ulvonut, se ei syöksynyt. Se oli aivan hiljaa ja tuli verkalleen ja hiljaa huojuen rantaa kohti. Nyt se värittyi auringon noustessa ruusunpunaiseksi.
Vesipatsas oli loputtoman korkea, se pyöri äänettömästi ja rajusti itsensä ympäri, se lähestyi lähestymistään...
Vilijonkka ei voinut liikahtaakaan. Hän seisoi aivan hiljaa, aivan hiljaa, puristi posliinista kissanpoikaa ja ajatteli: Voi, minun kaunis ihana onnettomuuteni...
Vesipatsas kulki rannan yli aika läheltä Vilijonkkaa. Valkoinen pyörre liukui majesteettisesti hänen ohitseen, nyt se oli muuttunut hiekkapatsaaksi ja kohotti aivan rauhallisesti hemulin talon katon ilmaan. Vilijonkka näki katon nousevan ja katoavan. Hän näki huonekalujensa tempautuvan pyörteeseen ja katoavan. Siinä menivät suoraan taivaaseen kaikki hänen koriste-esineensä, tarjotinliinat ja valokuvat, teepannumyssyt ja isoäidin kermakannu, silkillä ja hopealla kirjaillut muistolauseet, kaikki, kaikki, ja hän ajatteli hurmaantuneena: Onpa ihanaa! Mitä minä pieni Vilijonkka parka voin mahtaville luonnonvoimille? Mitä tämän jälkeen voi tehdä? Ei mitään! Kaikki on siivottu puhtaaksi ja lakaistu pois!
Patsas vaelsi juhlallisesti sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää.
Vilijonkka henkäisi syvään. -Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. -Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.” 
Tove Jansson; Näkymätön lapsi. 2018. Ote tarinasta Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Molemmin puolinen luottamus

”Itsenäisyys on väistämättä rajallista. Meillä ei ole aikaa eikä kykyä harkita itse kaikkia päätöksiämme. Meidän on siis käytettävä oikopolkuja, ja auktoriteetteihin luottaminen on yksi niistä. Monet asiat riippuvat jollain tapaa kritiikittömästä tottelevaisuudesta. Kirurgit tarvitsevat avustajia, jotka tottelevat ilman suurempaa suukopua. Palokunnan, armeijan, sairaankuljetuksen, poliisin ja jopa lentoyhtiön toiminnan tehokkuus edellyttää ihmisiä, jotka uhraavat osan itsenäisyydestään ja jotka suurimman osan ajasta tottelevat saamiaan määräyksiä. Heidän on oletettava, etteivät heidän esimiehensä syyllisty törkeisiin virheisiin tai moraalisiin hirveyksiin. Ilman tällaista luottamusta sosiaalinen elämä olisi hankalaa.”
Jonathan Glover; Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Luku 34 kuuliaisuus ja mukautuvuus.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Veljekset

Reinkarnaatio. Onko sitä ja mikä sinä haluaisit olla?
”Paavo ja Pekka
Paavo ja Pekka lähtivät kotoa heti kun se oli mahdollista. Perjantaina se oli. He juoksivat niin pitkälle että Äitistä ja Iskästä näkyi vain kaksi pientä pistettä. Sitten he pysähtyivät niitylle ja huokasivat syvään.
–Nyt olemme niityllä. Tästä jos jatketaan, päästään maailmalle, Pekka sanoi.
Niityllä käveli lehmä.
–Mikä tuo on? Paavo kysyi.
–Se on se lehmä. Siitä oli satukirjassa kuva, Pekka vastasi.
–Ai. Jatketaan, Paavo sanoi.
Käveltyään kolme tuntia he tulivat maailmaan, keskelle pörinää ja ujellusta. Kerrostaloja nousi korkeuksiin, taivaasta näkyi vain kaksi pilvenriekaletta, kadulla oli aikuisia niin paljon ettei yhdenkään naamaan voinut keskittyä, mistään ei saanut mitään selvää, joka paikassa oli kaikkea.
–Onko tämä se maailma? Paavo kysyi.
–Tämä se on, tästä oli puhetta Isän kanssa kerran. Ja siinä yhdessä kirjassa oli tästä kuva, Pekka vastasi.
–Ai. Eihän täällä kuule omaa ääntään, Paavo sanoi ja väisti isoa rekkaa, jossa luki Isover, paras eriste. Rekan jälkeen tuli juna, sata autoa, mopoja ja lastenvaunut, joissa istui tuntematon lapsi. Se yritti lyödä Paavoa, mutta ei osunut.
–Saako sitä lyödä takaisin? Paavo kysyi.
–Luultavasti ei... hetkinen, yritän muistella... joo, ei saa, Pekka sanoi.
–Ai. Miksi se saa lyödä, mutta minä en? Paavo kysyi.
–Se on maailman lapsi, Pekka selitti.
–Mitä me sitten ollaan, mehän ollaan maailmassa myös? Paavo kysyi.
– Luultavasti nyt tuli vaikea kysymys, Pekka vastasi.
Kun Paavo ja Pekka olivat seisseet keskellä maailmaa neljä tuntia, heille tuli nälkä. Saadakseen ruokaa he menivät töihin.
Pekka meni insinööriksi isoon toimistoon, perusti perheen ja rakensi valkotiilisen talon.
Paavo meni nosturinkuljettajaksi ja näki sieltä koko maailman. Hän näki kuinka Pekka heräsi aamulla, meni autoonsa ja lipui pitkässä ruuhkassa kuin muurahainen.
Kun Paavo ja Pekka olivat olleet töissä kolmekymmentä vuotta, he tapasivat kadunkulmassa.
–Terve Paavo, Pekka sanoi.
–Terve, Paavo vastasi. –Onko sinulla perhettä?
–Luultavasti. Entä sinulla?
–Ei ole, Paavo vastasi. –Onko vielä nälkä?
–Ei. Paljon on tullut syötyä. Sellaistakin mitä ei ollut koskaan kotona.
–Ai. Saatko paljon palkkaa?
–Saan. Mutta en tiedä mitä rahalla tekisin. Minulla on jo ruokaa ja se talo. Saatko sinä paljon palkkaa?
–En. Mutta siellä on niin hyvät näkymät. Näen sieltä sinutkin joka aamu, jos haluan. Aina en halua. Katselen myös lintuja, lähinnä isoja, Paavo vastasi. –Onko sinulla ikäiseksesi hyvä kunto?
–Luultavasti. Entä sinulla?
–Selkä on sökö. Mutta keuhkot, aivot ja etenkin sisäelimet voivat mainiosti. Mennäänkö kahville? Paavo ehdotti.
–Mennään vaan. Minä tarjoan.
–Ei kun minä. Sinulla on niin paljon rahaa, ettei sen menettäminen tunnu sinusta miltään, Paavo sanoi.
–Luultavasti ei.
Pekka ja Paavo menivät kahville. He olivat jo tottuneet maailmaan, joka porisi heidän ympärillään. He joivat kahvia ja söivät viinereitä ihan rauhassa samaan aikaan kun toiset sotivat, menivät naimisiin, erosivat, ostivat kulmasohvia ja vinkkasivat silmää.
Kahvin jälkeen Paavo ja Pekka menivät töihinsä ja olivat siellä koko loppuelämänsä. Paavo laskeutui nosturistaan vähän vaille viisi, Pekka lukitsi toimistonsa oven viisi yli viisi. Kummallakin oli harmaa tukka ja yksi toive.
Pekka halusi lähteä maailmasta lepakkona. Hän oli nähnyt sellaisen kaksi kertaa, ensin television luonto-ohjelmassa ja sitten ladon katossa.
Paavon ainoa toive oli se, että saisi vielä kerran syödä Eromangan lihapiirakkaa torikahvilassa. Hän oli syönyt viisisataa piirakkaa nosturissa, mutta on eri asia nauttia piirakasta maan päällä.
Pekan ja Paavon toiveet toteutuivat.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Pekan sydän pysähtyi, ja hän muuttui lepakoksi. Pekka liiteli pitkin puutarhaa, kaarsi kaupungille ja kävi entisen toimistonsa katolla. Sieltä hän näki koko maailman ja ensimmäistä kertaa elämässään hän saattoi tuumailla: voisin lentää Sotkamoon katsomaan pesäpalloa. Mutta ihan ensin Pekka päätti käydä torilla kahvilla. Pekka lehahti torille ja istuutui valkoiselle muovi tuolille. 
–Mitä lepakolle? Torimyyjä kysyi.
–Pikkukahvi, lepakko vastasi. –Ja maitovara, kiitos.
–Ota piirakan kanssa! Kuului vierestä. Lokki tirritti lepakkoa silmiin.
–Eromangan piirakka! Lokki rääkyi ja näykki omaa piirakkaansa.
–Jos minä en nyt, lepakko sanoi.
–Ota veljes kunniaks! Lokki ehdotti.
–Mitä? Lepakko säikähti.
–Sitä,sitä! Eikös se ole Pekka siinä, lepakon sisällä?! Minä olen Paavo, vaikka olenkin lokki, lokki sanoi.
–Paavo? Pekka katsoi epäuskoisena lokkia.
–Minähän se tässä. Ja sinä olet sitten lepakko?
–Luultavasti, Pekka vastasi. –Mistä sinä minut tunnistit?
–Sinä pyydät aina sen maitovaran, lokki vastasi.
–Ja sinä sitten lokiksi aloit? Lepakko sanoi.
–Kyllä. Katselin koko elämäni sieltä nosturista erilaisia lintuja. Lokki jäi mieleen, ja sellaiseksi pääsin, lokki vastasi.
–Hieno juttu, lepakko sanoi. –Saatiin elää ja kuolla. Ja tavattiinkin vielä. Enempää puhuttavaa ei ollut. Lepakko ja lokki joivat kahvia ja söivät lihapiirakkaa ja nauttivat auringon lämmöstä. Sitten he lehahtivat niin korkealle että maailmasta näkyi vain pieni piste.
–Sinne jäivät pyörimään ja pitämään meteliä, lokki sanoi.
–Niin jäivät. Jouti jäädä maailma, lepakko sanoi.
–Jouti, lokki vastasi.”
Kari Hotakainen; Satukirja. 2004.

torstai 27. helmikuuta 2020

Valo ja pimeys

”Vain osa meistä on terve: vain osa meitä rakastaa mielihyvää ja pitkiä onnellisia päiviä, haluaa elää yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja kuolla rauhassa talossa, jonka rakensimme ja joka suojaa jälkeemme tulevia. Toinen puoli meistä on lähes hullu... ja haluaa kuolla katastrofissa joka palauttaa elämän alkutekijöihinsä jättämättä talostamme jäljelle mitään muuta kuin mustuneen kivijalan. Luontomme valoisa puoli taistelee sisällämme tätä levotonta pimeyttä vastaan, eikä kumpikaan ole oikein koskaan voitolla, koska meidät on jaettu kahdeksi riitapukariksi, jotka tarvitsevat toisiaan.”
Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon; Kirjasta Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. 2003. Jonathan Glover. Luku 17 Tribaalikonfliktin juuret.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Ei vain tapahdu, ihmiset tekevät.

Tämä teksti lähtee viattomasti tavallisen ihmisen arkisista tarpeista. Koukkaa historian kautta nykypäivän sotiin ja palaa takaisin arkiseen ihmiseen. Aika taidokas teksti.
”Barbarismin karistaminen
Useimmille ihmisille tärkeimmät hyveet ovat suurimman osan ajasta paikallisia ja henkilökohtaisia. Arkielämässä hyvyys on merkittävämpää kuin usko ihmisoikeuksiin. Pieni on kaunista, kun mietitään miten tulisi elää. On oikein korostaa rehellisyyttä ihmissuhteissa, avuliaisuutta ystäville, hellyyttä lapsille, luovan työn tekemistä ja alttiutta pitää ihmisistä. 
Tämä lähikuva soveltuu hyvin useimpien elämään, mutta se on kovin rajoittunut. Emme ole pelkästään vanhempia, ystäviä ja naapureita. Kuulumme myös ihmislajiin, joka rimpuilee eroon brutaalista menneisyydestään.
Lajimme pääsi maapallolla hallitsevaan asemaan osittain siksi, että se älysi keksiä menetelmiä, joilla voidaan tappaa matkankin päästä. Eloonjääneet metsästäjälaumat olivat lisäksi usein niitä, jotka olivat parhaita tappamaan kilpailevien laumojen ihmisiä. Ihmisen tietoisuus on kehittyessään kyennyt nousemaan synkän syntyperänsä yläpuolelle. Vaikka ihmislaji onkin päässyt asemaansa tappamisen taidoillaan, se on sittemmin kehittänyt eettisiä säännöstöjä- ja hyväksynyt jäsenikseen myös pasifisteja ja vegetaareja.
Emme ole kuitenkaan päässeet syntyperäisistä epämuodostumistamme. Elämme vieläkin heimoina, joita riivaavat ilmeisen loppumattomat keskinäisen tappamisen epidemiat. Poliittisten konfliktien jälkeensä jättämien ruumiiden määrä 1900-luvun lopulla osoittaa, että julkiset toimet väkivallan kahlitsemiseksi ovat edelleen riittämättömiä. Julmuuden juhlat jatkuvat. Mutta nyt kun tämä valtava yhteiskunnallinen kyvyttömyys myönnetään, sen korjaaminen tulee mahdolliseksi.
Kuulumme lajiin, joka sekä on julma että kammoksuu julmuutta. Julmuutemme ja hyvien pyrkimystemme välillä on koko tunnetun historiamme ajan vallinnut sama ristiriita. Oman aikamme merkityksen korostaminen ei tässä kuitenkaan ole turhaa pöyhkeyttä. Väkivallan purkaukset ovat nykyään erityisen vaarallisia, koska teknologian kehittyneisyys tekee niistä uhan koko lajin säilymiselle.
Modernin teknologian ansiosta olemme nykyään tietoisia kauempanakin tapahtuvista hirmutöistä. On lähes varmaa, että tätä kirjoittaessani bosnialaisessa Cerskan kaupungissa ihmisiä silvotaan, raiskataan ja tapetaan, koska he ovat islaminuskonsa vuoksi muukalaisia kaupungin valloittaneiden sotilaiden silmissä. Lukiessasi tätä sitä ei tapahdu Cerskassa vaan jossain muualla. Ellemme ole jollakin tapaa kytköksissä väärintekijöihin, heidän tekonsa kauhistuttavat meitä. Tämän luulisi riittävän tekemään näiden kauhujen eliminoimisesta keskeisen inhimillisen projektin.
Elämme kaudella, jolloin ensimmäistä kertaa historiassa on mahdollista saada tarkkaa tietoa julmuuksista ja murhista jo niiden tapahtuessa. Siksi reaktiomme onkin erityisen tärkeä. Voimme aloittaa perinteen: kun saamme tietää hirmuteoista, tuomitsemme ne ja teemme kaikkemme niiden lopettamiseksi. Toinen vaihtoehto on jatkaa nykyistä perinnettä ja alistua hyväksymään ne.
Olemme jo saaneet nähdä ensimmäiset hapuilevat yritykset puuttua julmuuksiin ja sotien syntyyn poliittisen koneiston voimin. Pidetään kansainvälisiä rauhankokouksia, YK:lla on rauhanturvajoukkoja ja kansainvälinen sotarikostuomioistuin voidaan kutsua koolle. Vähitellen tunnustetaan, että kansallista itsemääräämisoikeutta voidaan rajoittaa, jos siten voidaan ehkäistä kansanmurhia ja muita rikoksia. Onhan näissä toimissa selkeitä ongelmia ja puutteita, mutta ne osoittavat, ettei maailma loputtomiin hyväksy ihmisryhmienkään karkeita toimia kohtaloonsa alistuen.
Kansainvälistä koneistoa pitää kehittää yhä pidemmälle, mutta se ei yksin riitä. Myös mielipideilmastossa täytyy tapahtua muutos.  Kansainvälinen väliintulo olisi paljon vaikuttavampi, jos sodat ja vainot ankarasti tuomitseva asenne olisi syvempään juurtunut. Ja eiväthän hirmuteot vain tapahdu, vaan ihmiset tekevät ne. Toisenlaisessa moraalisessa ilmapiirissä niihin voisi olla vaikeampi osallistua.
Myös etiikkaa täytyy uudistaa antamalla enemmän painoa yksilöiden käytöksen ja luonteen yleiselle ulottuvuudelle. Yleistä ulottuvuutta on helppo pitää merkityksettömänä, suurimman osan ajastahan vain paikallinen ja henkilökohtainen merkitsee jotakin. Mutta suuria laajoja onnettomuuksia voi sattua siellä, missä vähiten odottaisi. Argentiinan sotilasvallankaappaus tai Titon kuolema Jugoslaviassa toivat kauheudet kaupunkeihin ja kyliin, jotka tuntuivat uinuvan politiikan ulottumattomissa. Vahinkoja rajoittavan ilmapiirin luominen on kuin maksaisi veroja palokunnan rahoittamiseksi. Toivot, ettet tarvitse sitä ja luultavasti et tarvitsekaan, mutta jos talosi syttyy palamaan, olet iloinen sen olemassaolosta.
Jos tosissamme haluamme kasvaa eroon barbaarisesta menneisyydestämme, tämä ulottuvuus on lisättävä etiikan ytimeen. Ajatuksiamme hyvästä elämästä muovatkoon myös tietoisuus yleisistä katastrofeista.”
Jonathan Glover; ihmisyys 1900-luvun moraalihistoria. 2003.  Luku 7: Vastaus Nietzschelle.

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Kriittiselle lääkärissä kävijälle

”Kaksitoista kysymystä ”keksittyjen” tautien ja epävarmojen hoitojen tunnistamiseksi
  1. Onko sairaudellani nimi?
  2. Onko olemassa kansainvälisiä suuntaviivoja tämän sairauden diagnoosin kuvaamisesta ja sen hoitamisesta, ja mistä voin löytää ne?
  3. Onko testiä, joka tunnistaa sairauteni helposti?
  4. Kuinka monella ihmisellä tämä testi osoittaa positiivisen (sairaalloisen) tuloksen? (Kuinka suuri on väärien positiivisten löydösten määrä?)
  5. Kuinka monella ihmisellä, jolta löytyy sairaalloinen (positiivinen) tulos, testin uusinta antaa normaalin tuloksen?
  6. Kuinka monella tautiin sairastuneella ihmisellä testi näyttää negatiivisen (normaalin) tuloksen? (Kuinka suuri on väärien negatiivisten löydösten määrä?)
  7. Mitä seurauksia (komplikaatioita) tällä sairaudella on yhden, kahden, kymmenen vuoden kuluttua minulle? (Kuinka monella ihmisellä 100:sta, joilla on sama taudinkuva kuin minulla, esiintyvät nämä seuraukset yhden, kahden, kymmenen vuoden kuluttua?)
  8. Kuinka monella ihmisellä, jolla ei ole tätä sairautta, esiintyvät nämä komplikaatiot yhden, kahden, kymmenen vuoden kuluttua?
  9. Onko tälle sairaudelle tehokasta hoitoa?
  10. Kuinka monella ihmisellä 100:sta, jolla on sama taudinkuva kuin minulla, esiintyvät nämä sairauden komplikaatiot yhden, kahden, kymmenen vuoden kuluttua, kun hoitoa on annettu?
  11. Kuinka monella ihmisellä 100:sta, joilla on sama taudinkuva kuin minulla, esiintyvät nämä komplikaatiot yhden, kahden kymmenen vuoden kuluttua ilman, että hoitoa on annettu?
  12. Kuinka monella ihmisellä 100:sta, joilla on sama taudinkuva, esiintyy tämän hoidon komplikaatioita, jotka eivät olisi muuten esiintyneet?”
Lähde: Professori, lääket. Tri Peter Sawicki, DIeM Intitut für evidenzbasierte Medizin, Köln. Kirjasta ; Miten meistä tuli potilaita? Jörg Blech. 2004

torstai 9. tammikuuta 2020

Lukunälkään 9

Hyvää alkanutta vuotta ja vuosikymmentä.
Tässä listaus viime vuoden lähteistä. Napsikaa parhaat päältä.

-Kirjat
Martti Lindqvist;Ammattina ihminen. 1985.
Jaakko Hämeen-Anttila; Trippi ihmemaahan. Huumeiden kulttuurihistoria. 2000
Patrick Wall; Kivun anatomia. 2000
Hannele Huovi; Salainen maa-sadut. 1999
Sigmund Freud; Seksuaaliteoria. 1971
Tommy Hellsten; Ajan takaa. Kauemmas katsomisen taidosta. 2013.
Kirjoittajaryhmä rinki. Portailla. 1992.
Kirjoittajaryhmä rinki. Olen enemmän.2012

-Lehdet
Tehy-lehti 12/18 ja 9/16
Uniikki 2/19
Pelastusalan ammattilainen-lehti 2/19
Lapsen maailma 12/17