"Aggression 'perimmäiseksi päämääräksi' on usein ajateltu vastustajan tuhoamista. Tämän perusteella aggressio käsitetään kuoleman vietiksi. Suurin osa aggressiosta ei kuitenkaan ole tällaista. Monille eläimille on esimerkiksi ominaista, että ne ärsyyntyvät vieraiden tunkeutumisista läheisyyteensä ja pyrkivät ajamaan nämä tiehensä. Päämäränä ei kuitenkaan ole tunkeutujan tappaminen vaan nimenomaan sen karkottaminen omalta alueelta. Ainoastaan kun syntyy voimakasta kilpailua ja molemmat osapuolet pitävät kiinni omastaan, tilanne kehittyy tappeluksi, ja ainoastaan kun tappelu on erittäin kiivasta, se johtaa toisen osapuolen tuhoutumiseen. Paljon tavallisempaa on, että jompikumpi lähtee tiehensä. Sosiaalisten eläinten konfliktit ovat yleensäkin harmittomia ja loppuvat nopeasti. Niiden 'tarkoitus' on elintilan varmistaminen tai muiden ristiriitojen ratkaiseminen, ei tappaminen. Evoluution kannalta katsottuna aggressiomotiivia ei ole syytä pitää 'pohjimmiltaan' tuhoamiseen tähtäävänä. Sellainen motiivi kaventaisi lajin geneettistä variaatiota ja olisi lajin säilymisen kannalta epätarkoituksenmukainen.
Myöskään ihmisillä suurin osa aggressiosta ei lainkaan tähtää tappamiseen eikä edes toisen vakavaan vahingoittamiseen -edes 'pohjimmiltaan'. Hyvä esimerkki ovat riidat ja väittelyt. Osallistuessaan väittelyyn ihmiset haluavat hyökätä ja ovat useimmiten aggressiotilassa. Kuitenkaan he eivät suinkaan toivo vastustajansa kuolemaa vaan päinvastoin ymmärtämystä ja oikeutusta omalle näkökannalleen. Itse asiassa toisen kuolema, jos sellainen sattuisi, pilaisi tehokkaan väittelyn täydellisesti. Väittelyä käyvät usein ihmiset jotka ovat hyviä ystäviä keskenään ja aikovat pysyäkin ystävinä. Suuttuminen ristiriitatilanteessa ei ole samaa kuin tuhoavuus."
Psykologin esseitä; Kirsi Lagerpetz. 2000.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti