Lukunälkään 14

 

On aika laittaa pakettiin vuosi 2024 blogin näkökulmasta. Vuonna -24 blogi on täyttynyt kirjoista. Hyvin monenlaista kirjallisuutta löytyy tästä listasta; runoja, kaunokirjallisuutta, tietokirjoja. Jos joitakin nostaisin näistä esiin...

Pixabay/OpenClipart-Vectors

 

 

*Pitkä kesä. Ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos.

    Tämä kirja oli mielenkiintoinen ja herätti ajatuksia monelta kantilta.     Kirja on melko muhkea, mutta kehoitan silti tarttumaan kirjaan            rohkeasti. Minä en kokenut kirjaa raskaaksi lukea. 

 *Kuolema. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää.

    Aiheena rankka, mutta kirjan rakenne oli hyvä. Kuoleman näkökulmaa pohdittiin erilaisista                        näkökulmista. Kirja antoi myös vinkkejä mitä ottaa huomioon läheisen kuoleman jälkeen.                            Tämän kirjan kohdalla mietin hankkimista omaan hyllyyn tulevaisuuden varalle.

*Ison kiven juureen.

    Ihania runoja koko kirja täynnä. Itse luen runoja hävettävän vähän, mutta välillä löytyy helmiä.

 

Kirjat:                                                

Amerikkalainen painajainen. Vuoteni USA:n vankiloissa; Tapani Koivunen 2015. 

Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja; Kaarina Davis 2007. 

Suuri Suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen; Eero Ojanen 2016.

Pitkä kesä. Ihmiskunnan historia ja ilmastonmuutos; Brian Fagan 2008.

Ensimmäinen kivi. Kemin kromimalmin löytäjän Martti Matilaisen elämäkerta; Juhani Hiltunen 2016.

Kysymysten kirja... MIKÄ? 50 kysymystä ja vastausta 2011. 

Kysymysten kirja... MISSÄ? 50 kysymystä ja vastausta 2011. 

Kysymysten kirja... MIKSI? 50 kysymystä ja vastausta 2010.

Varjoa ja aurinkoa; Åke Edwardson 2011.  

Ison kiven juureen; Maria Vuorio.2001.

Aivot ihmisen tarina; David Eagleman. 2018. 

Portilla. Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia; Miia Kontro. 2018.  

Supersäikeet; Kai Kajander. 2014

Kuolema. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää; Henna Mäkelin. 2018.

Historiaa- rovioista krematorioon

Kuva: Pixabay/Focus-Beauty

 

"Vainajia polttohaudattiin Suomessa jo kivikaudella. Pronssikaudella 1500-500 eaa tapa yleistyi. Ruumiin hautaaminen maahan ja polttohautaus elivät Suomessa rinnakkain jokseenkin koko maassa kristinuskon leviämiseen saakka. Polttohautaus suoritettiin aina roviolla polttamalla, jolloin palaminen ei ollut täydellistä, ja palamisjäännökset haudattiin. Polttohautaus oli vallitseva hautausmuoto Suomessa noin 1000eaa- 1000jaa. Se väistyi kristinuskon vakiintumisen myötä.

Nyt olemme jälleen palanneet aikaan, jona tuhkausten määrä on ylittänyt arkkuhautausten määrän. Evankelis-luterilaisen kirkon tilastot kertovat, että Suomessa yli puolet vainajista tuhkataan. Vuonna 2017 tuhkattuja oli 53%, kun vuonna 2010 koko maan tuhkausprosentti oli 41%. Helsinkiläisistä vainajista tuhkataan jo 85 prosenttia.

 

Suomen älymystö perusti vuonna 1889 yhdistyksen edistämään tuhkahautausta. Suomen ensimmäinen krematorio aloitti toimintansa vuonna 1926 Helsingin Hietaniemessä. Nykyään krematorioita on yli 20."

Kuolema. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää; Henna Mäkelin. 2018.

Sanojen kauneutta

"Kuutäplä laskeutuu liki havaitsemattomasti havisten polvellesi ja painaa mieleesi kuvan, jota et muista herättyäsi."

 Supersäikeet; Kai Kajander. 2014.

Pelon juurisyy

"Kuolemanpelon sanotaan olevan ihmisen kaikkien pelkoen taustalla. Pelko voi kohdistua kuolemisen prosessiin, kuolemaan yleisesti, toisen ihmisen kuolemaan tai ajatukseen siitä, ettei itseä enää ole olemassa lainkaan."

Kuva:Pixabay/dengri

 

 

                                                                                                                                                                               

 

 

 

 

       

                                                            Miia Kontro; Portilla. Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia. 2018.

Palkintomatkalla 2/2

"Jossakin tietoisuuteni tutkan ulottumattomissa aivoni simuloivat kaikki vaihtoehdot yhden kerrallaan ja tunnustelevat kutakin. Näin minä päätän.

Miten sitten simuloin tulevaisuuksia tarkasti? Miten ihmeessä voin ennustaa, mitä oikeasti tapahtuisi, jos valitsisin jonkin näistä vaihtoehdoista? Vastaus on, etten voikaan. En voi mitenkään tietää, että ennustukseni on tarkka. Kaikki simulaationi perustuvat vai aiemmille kokemuksilleni ja tämänhetkisille malleilleni maailman toiminnasta. Kuten mikään muukaan eläinkunnan laji, mekään emme voi vain vaellelle ympäriinsä ja toivoa saavamme selville, mistä seuraa palkinto ja mistä ei. Sen sijaan aivojen keskeinen tehtävä on ennustaa- ja jotta ne pystyisivät ennustamaan suhteellisen hyvin, meidän on jatkuvasti opittava maailmasta kaikkien kokemuksiemme kautta. Niinpä minä arvotan tässä tapauksessa kunkin vaihtoehdon aiempien kokemuksieni pohjalta. Me hyödynnämme mielemme Holywood-studioita ja aikamatkaamme kuviteltuihin tulevaisuuksiimme katsomaan, miten arvokkaita ne ovat. Ja näin minä teen valintani, vertaamalla mahdollisia tulevaisuuksia toisiinsa. Muunnan kilpailevat vaihtoehdot tulevan palkinnon yhtenäisvaluuttaan. 

Kullekin vaihtoehdolle ennustamani palkintoarvo on kuin sisäinen arvio, johon tallentuu, miten paljon hyvää jostakin seuraa. Koska ruokaostokset tuovat minulle ravintoa, sanotaan sen palkintoarvoksi vaikkapa kymmenen palkintoyksikköä. Apurahahakemuksen kirjoittaminen on hankalaa mutta tarpeen urani kannalta, joten sen painoarvo on kaksikymmentäviisi palkintoyksikköä. Minusta on mahtavaa olla poikani kanssa, joten puistossa käymisen arvo on viisikymmentä palkintoyksikköä.

Asiaan liittyy kuitenkin mielenkiintoinen mutta: maailma on monimutkainen, eivätkä sisäiset arviointimme ole koskaan pysyvällä musteella kirjoitettuja. Se, miten arvotamme kaiken ympärillä olevan, on muutettavissa, koska hyvin usein ennustuksemme eivät vastaakaan sitä, mitä todella tapahtuu. Tehokkaan oppimsen salaisuus piilee juuri tämän ennustusvirheen havaitsemisessa: valintaan liittyvän odottamamme lopputuloksen  ja todellisen tuloksen välisessä erossa.

Pixabay/OpenClipart-Vectors

Esimerkkitapauksessamme aivoillani on ennusteensa siitä, miten palkitsevaa puistossa käyminen on. Jos törmäämme siellä ystäviimme ja puistossa käyminen osoittautuu vielä paremmaksi kuin olin kuvitellut, se parantaa arviotani seuraavalla kerralla, kun minun on taas tehtävä päätös. Jos taas toisaalta puiston keinut ovat rikki ja sattuu satamaan, laskee se arviotani seuraavalla kerralla.

Miten tämä tapahtuu? Aivoissani on pikkuriikkinen mutta ikivanha järjestelmä, jonka tehtävä on päivittää arviotamme maailmasta jatkuvasti. Järjestelmä koostuu keskiaivoissa sijaitsevista pienistä soluryhmistä, jotka puhuvat dopamiini-nimisen välittäjäaineen kieltä.

Jos odotuksemme ja todellisuutemme eivät kohtaakaan, tämä keskiaivojen dopamiinijärjestelmä lähettää merkin käyvän hinnan uudelleen arvioimisesta. Merkki kertoo muulle järjestelmälle, kävikö asiassa odotettua paremmin (lisäryöppy dopamiinia) vai huonommin (vähemmän dopamiinia). Tämä ennustuksen virhettä koskeva signaali sallii aivojen muiden osien korjata odotuksiaan seuraavalla kerralla lähemmäs todellisuutta. Dopamiini toimii virheiden korjaajana: kemiallisena arvioitsijana, joka pitää arviomme aina mahdollisimman ajantasaisina. Näin voimme priorisoida päätöksemme tulevaisuutta koskevien optimotujen arvausten perusteella.

Pohjimmiltaan aivot ovat virittyneet havaitsemaan odottamattomia lopputuloksia- ja juuri tämä herkkyys on keskeistä eläinlajien sopeutumis- ja oppimiskyvyn kannalta. Ei olekaan mikään yllätys, että aivojen rakenteet, jotka liittyvät kokemuksesta oppimiseen, ovat lajien aivoissa yhdenmukaiset mehiläisestä ihmiseen. Tämä viittaa siihen, että aivot ovat keksineet palkinto-oppimisen perusperiaatteet jo kauan sitten."

                                                                                                 Davin Eagleman; Aivot ihmisen tarina. 2018. 

 

Palkintomatkalla 1/2

"Matkalla tulevaisuuteen

Jokaisessa päätöksessä ovat mukana aiemmat kokemuksemme (kehomme olotiloiksi tallennettuina) sekä tämänhetkinen tilanne (Onko minulla tarpeeksi rahaa ostaa X eikä Y? Onko vaihtoehtoa Z saatavilla?) Päätöksiin liittyy kuitenkin vielä eräs lisätekijä: tulevaisuutta koskevat ennusteet.

Kaikki  olennot koko eläinkunnassa tavoittelevat palkintoa. Mitä palkinto on? Pohjimmiltaan jotain, mikä vie kehon lähemmäksi sen ihanneasetusarvoa. Jos keho alkaa kuivua, vesi on palkinto; kun energiavarastot alkavat ehtyä, palkinto on ruoka. Vesi ja ruoka tunnetaan primääripalkintoina, jotka liittyvät suoraan biologisiin tarpeisiin. Yleisimmin ihmisten käyttäytymistä ohjaavat kuitenkin sekundääriset palkinnot, jotka ennakoivat primääripalkintoja. Esimerkiksi amerikkalaiselle metallisen suorakulmion näkeminen ei sinällään juuri vaikuttaisi aivoihin, mutta koska he ovat oppineet tunnistamaan sen juomavesiautomaatiksi, sen näkeminen muuttuu heille palkitsevaksi, kun he ovat janoisia.

Meille ihmisille jopa hyvin abstraktit konseptit voivat olla palkitsevia, kuten tunne siitä, että oma paikallinen yhteisömme arvostaa meitä. Ja toisin kuin eläimet, me ihmiset voimme jopa nostaa nämä palkinnot biologisten tarpeiden edelle. Kuten Read Montague on huomauttanut: "Hait eivät ryhdy nälkälakkoon." Muu eläinkunta kulkee perustarpeiden perässä, kun taas vain ihmiset sivuuttavat säännöllisesti perustarpeet abstraktien ihanteiden vuoksi. Eli kun kohtaamme moninaisia mahdollisuuksia, yhdistelemme sisäistä ja ulkoista tietoa pyrkiessämme maksimoimaan palkinnon, miten se meille yksilötasolla määrittyykään.

Haaste kaikissa palkinnoissa-olipa kyse perustarpeesta tai jostakin abstraktista-on se, etteivät valinnat yleensä kanna hedelmää välittömästi. Meidän on lähes aina tehtävä päätöksiä niin, että valitsemastamme toiminnasta seuraa palkinto myöhempänä ajankohtana. Ihmiset käyvät kouluja vuosikausia, koska arvostavat tulevaa tutkintoaan, rehkivät toissä joista eivät nauti, koska toivovat joskus vielä saavansa ylennyksen, ja pakottavat itsensä harjoittelemaan rankasti, koska haluavat olla hyvässä fyysisessä kunnossa.

Pixabay/michaljamro

Eri vaihtoehtojen vertaileminen edellyttää, että kukin niistä on arvotettava yhtenäisellä valuutalla- odotettavissa olevalla palkinnolla-minkä jälkeen valitaan se, jonka arvo on korkein. Mietitäänpä seuraavaa tilannetta: Minulle jää jonkin verran vapaa-aikaa, ja yritän päättää mitä tekisin. Minun on käytävä ruokaostoksilla, mutta tiedän myös, että minun on käytävä kahvilassa ja tehtävä laboratoriotani varten apurahahakemusta, sillä sen aikaraja lähenee. Haluan myös viettää aikaa poikani kanssa puistossa. Miten minä sovittelen näitä vaihtoehtoja?

Olisi tietenkin helppoa, jos voisin verrata kokemuksia suoraan kokemalla niistä jokaisen ja sitten palata ajassa takaisin sekä lopulta valita polkuni sen perusteella, mikä oli paras lopputulos. Valitettavasti en vain voi matkustaa ajassa.

Vai voinko?

Aikamatkailu on jotakin, mitä ihmisaivot tekevät kaiken aikaa. Kun on tehtävä päätös, aivomme simuloivat eri lopputuloksia luodakseen mallin siitä, millainen tulevaisuutemme saattaisi olla. Mielen tasolla voimme irroittautua tämänhetkisestä ja matkustaa maailmaan, jota ei vielä ole olemassa.

Tulevaisuuden tapahtumien simulointi on kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Jotta voin valita kuvittelemieni skenaarioiden välillä, pyrin arvioimaan, mikä on palkintoni kussakin mahdollisessa tulevaisuudessa. Kun simuloin ruokakomeron täyttämisen ostoksilla, olen helpottunut, koska olen järjestelmällinen ja vältyn epävarmuudelta. Apurahaan liittyy monenlaista palkitsevuutta: ei vain rahaa tutkimuslaboratoriolle, vaan yleisemmin osaston johtajan arvostusta sekä palkitsevaa tunnetta, että olen saavuttanut urallani jotakin. Kun kuvittelen itseni puistoon poikani kanssa, se herättää iloa ja palkitsevuuden tunteen perheen läheisyyden nimissä. Lopulliseen päätökseeni vaikuttaa se, miten eri tulevaisuudet vertautuvat toisiinsa palkintojärjestelmieni yhteisessä valuutassa mitattuna. Valinta ei ole helppo, koska kaikki nämä arvostukset ovat nyansoituja: ruokaostosten siulointiin liittyy tylsyyden tuntemuksia; apurahahakemuksen kirjoittamiseen liittyy turhautumista; puistoon syyllisyyttä siitä, että töitä jää tekemättä."

Davin Eagleman; Aivot ihmisen tarina. 2018. 

Hyvää huomenta planeettamme monimutkaisin objekti

"On aamu. Koko naapurustossa on rauhallista, kun aurinko kurkistaa horisontin takaa. Kaikkialla kaupungissa, makuuhuoneessa toisensa jälkeen, tapahtuu jotain hämmästyttävää: inhimillinen tietoisuus herää henkiin. Planeettamme monimutkaisin objekti tulee taas tietoiseksi olemassaolostaan.

Pixabay/Mohamed_hassan

Hetki sitten olimme syvässä unessa. Aivojemme biologinen aines oli samaa kuin tälläkin hetkellä, mutta nyt aivojen toimintamallit ovat muuttuneet hieman- tällä hetkellä me koemme asioita. Luemme papereilta koukeroita ja erotamme niiden merkityksen. Saatamme tuntea auringon ihollamme ja tuulenvireen hiuksissamme. Ajettelemme ehkä sitä, missä asennossa kielemme on suussa tai miltä vasen kenkä tuntuu jalkaan. Hereillä ollessamme olemme tietoisia identiteetistä, elämästä, tarpeista, haluista, suunnitelmista. Nyt kun päivä on koittanut, olemme valmiita pohtimaan ihmissuhteitamme ja tavoitteitamme sekä vastaavasti ohjaamaan toimintaamme."

Davin Eagleman; Aivot ihmisen tarina. 2018.