"Mieli kontrolloi meitä tiedostamattamme, ja voimme tehdä vastoin tahtoamme paljon hallaa itsellemme sekä muille ihmisille, mikäli emme ole sinut itsemme kanssa. Kukaan ei ole koskaan päästään täysin terve, eikä niin tarvi ollakaan. Olisi kuitenkin suotavaa, että kykenisimme elämään elgelmiemme kanssa niin, että ympäristömme ei meistä häiriintyisi."
Kari Hautamäki; Et sinä (vielä) kuole. 2021.
 |
| Kuva: Pixabay/Mohamed_hassan |
"Kuolema on sekä yksilön omaan elämään vaikuttava kokemus että yhteisöllinen ilmiö. Yksilön olemassaololle kuolema tuo tietynlaisen päätöksen, minkä lisäksi kuolema vaikuttaa aina kuolleen lähiomaisiin ja ystäviin sekä laajemmin yhteisöön ja yhteiskuntaan. Monissa atropologisissa tutkimuksissa kuolemaa pidetään yhteisön hätätilana, koska yhtäältä yhteisön jäsenen poismeno ja toisaalta ruumiiden mätänemiseen liittyvät käytännölliset uhat järkyttävät aina yhteisön tasapainoa, rakentumista ja olemassaoloa. Kuoleman henkilökohtaisten ja psyykkisten seurausten kuten lähiomaisten kokeman suruprosessin lisäksi jokainen yhteiskunta on luonut omat tapansa käsitellä ja kontrolloida kuolemaa sekä hävittää ruumiit."
Kuoleman kulttuurit suomessa;
Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen 2014.
 |
| Kuva: Pixabay/utroja0 |
"Kaikki me olemme pelkkiä palasia, olemukseltamme niin vaihtelevaisia ja epäyhtenäisiä, että joka kappale, jokainen sysäys vaikuttaa omaan suuntaansa. Ja meissä itsessämme on yhtä paljon ristiriitaista kuin eroa meidän ja muiden välillä."
Julia Kristeva; Muukalaisia itsellemme. 1992.
 |
| Kuva pixabay/LoggaWiggler |
Kuu
tulisiks
tähä
meijä
väli
täki al
tul
hui
ko on kylm kylk
an maaihmine lämmittää
älä
häppe
viluas
ykstoikkosuuttas
ei ol meilläkä kaik vuahet koton
ko aamul herät
olet niin kuum
et sulatat hankke
kuumuatosen tuva
tahrot jäär sihe asuma
verhoi ripustama
kaapei sisustama
hakema ratiost lempiasema
mut mil sää jäät
et millä
kuut oroteta
kytätä taival
muutam yä mene siin et
kaik ajatteleva
et olet toispual mailma taik
pilven takan
sumus
sen aja voit pittä kotileikki mun pihal
tulen sun tuppa juama pikkukupeist lumiteet
puhelen kohteliai sun mollal ja nallel
istun toppahousut märijiks
kaua et voi väistä
sunt o jo kysytty
itket vattallas pää hankke vaste
et jaksais niin iankaikkissi ratojas
vuarovesien laahamist ko lauttur
muatie mukka muuttumist laihaks ja lihavaks
ainast akkunoitten takka kattomist
nii surku tule
voi kuuna kullanvalakiana
otan kainaloho
kiippen pihakoivu
ja nostan sunt nii ylös ko saan
kierrä nyy vaa
koit jaksa loppumatone virkas
en voi sul sanno
Ain saa meil tul
nii mää en san kellä
auttak et kurkotan eväskorin sun kyytti
lohtupulla pittä pyäriän
säälifiltti lämmiän?
Ens yän taivaal nouse pualkuu.
Olet vetäny filtin korvil.
Heli Laaksonen; Peippo vei. 2011
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riipii jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheeseen
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin
ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa.
Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.
Mihin päätyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
kaikki, kaikk' katoaa -
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin:
Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
Vaiko valhetta lie?
Mut noinpa mietin mie:
Katso, kerran koko maailma herää.
Susi lammast' ei syö,
veli ei veljeä lyö
eikä miesi tahko tapparan terää.
Mut kaikki kauniit aatteet, joit' täällä aatellaan,
ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.
Siis ihanteita, ihminen, kerää!
Vaiko valhetta lie?
Eino Leino; Kukkivat kunnaat. (Valikoinut Hannu Sarrala 1995.)
Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
Eino Leino; Kukkivat kunnaat. (Valikoinut Hannu Sarrala 1995.)
"Jos nykypäivän ihminen olisi vaeltanut Itä-Afrikassa kaksi miljoonaa vuotta sitten, hän olisi saattanut kohdata tutun valikoiman ihmistyyppejä: huolestuneita äitejä vauva sylissään, huolettomia lapsiporukoita leikkimässä mudassa; yhteisön sääntöjä vastaan kapinoivia temperamenttisia nuoria ja väsyneitä vanhuksia, jotka haluavat vain olla rauhassa; rintaansa hakkaavia machoja, jotka yrittävät tehdä vaikutuksen paikalliseen kaunottareen, ja vanhoja viisaita matriarkkoja, jotka ovat jo nähneet kaiken. Nämä muinaiset ihmiset rakastivat, leikkivät, solmivat läheisiä ystävyyssuhteita ja kilpailivat toistensa kanssa asemasta ja vallasta-mutta niin tekivät simpanssit, paviaanit ja norsutkin. Kellään, kaikkein vähiten ihmisellä itsellään, ei ollut aavistusta siitä, että heidän jälkeläisensä vielä jonain päivänä kävelisivät Kuun pinnalla, halkaisisivat atomin, tulkitsisivat geneettisen koodin ja kirjoittaisivat historiankirjoja. Olennaisin tieto esihistoriallisista ihmisistä on se, että he olivat vähäpätöisiä eläimiä, joilla ei ollut se suurempaa vaikutusta ympäristöönsä kuin gorilloilla, tulikärpäsillä tai meduusoilla."
Yuval Noah Harari; Sapiens ihmisen lyhyt historia. 2016
 |
| Kuva: Pixabay/Alexas_Fotos |
