Ensimmäisen kuukauden jälkeen lakkasin toivomasta. Vaikka kuinka yritin olla positiivinen ja siirtää osiani ajatusten voimalla, en onnistunut. Kipujen kanssa kamppaillessa luulin todellakin vielä voittavani. Kipujen hellittäessä hellittivät myös viimeisimmät toiveet olla ehjä. Vaikka tällejä päähän tulikin, jokin osa tuolla aivojen sopukoissa taisi säilyä ehjänä, koska kuulen, haistan ja pystyn ajattelemaan. Vahinko vain, että muut eivät sitä tiedä.
Miltähän tuntuisi kuolla? Ei se voi kovin kammottavaa olla. Varmasti se olisi helpompaa kuin tämä kituutus. En minä koskaan mikään työn sankari enkä narkomaani ollut, mutta tämä on kyllä naurettavaa. Toisaalta, juokseeko minulla vielä palkka vai olenko pudonnut päivärahalle? Sehän on iso taloudellinen asia perheelleni. Tietysti täysihoito täällä maksaa, mutta jospa valtio ja kuntakin osallistuvat talkoisiin. Se ainakin tuntuisi kohtuulliselta. Vai olenko siirtynyt eläkkeensaajaksi? Kukaan ei valista minua sellaisilla tiedoilla. Minusta olisi kiva tietää, olenko vielä perheeni elättäjä vai köyhdyttäjä. Ehkä tarkoituksellisesti Leenakaan ei puhu niistä asioista, koska ei halua masentaa minua.
Kari Hanhisuanto; Sairaala. 2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti